Mutta eihän tämäkään käynyt laatuun, että täällä yksinäisyydessä tyttö yhä pyöri hänen päässään. Tästä sopimattomuudesta oli tehtävä loppu.
Jänis, joka omia aikojaan loikkien osui hänen tiellensä, sai hänet toisiin ajatuksiin. Hän ampui ja osui. Jänönen teki kolme kuperkeikkaa ja jäi silmälleen makaamaan.
»Tämäkös häntä ilahuttaa», tuumi hän ripustaen saaliin hartioilleen. Niin, hän ajatteli jälleen Reginaa.
Taivas oli sillävälin vetäytynyt pilveen. Valkoisia, pisteleviä lumikuuroja pelmahteli puiden välitse metsän sisään. Puiden latvojen kohinaan ja suhinaan sekaantui rajuja, sihiseviä ääniä, jotka värisyttivät häntä luita ja ytimiä myöten.
Kompassi näytti hänelle kotitien. Hänen jouduttuaan avoimille kedoille oli lumimyrsky yltynyt täyteen ankaruuteensa. Hän saattoi sen käsissä tuskin pysyä pönkillään... Lumipyörteet pimittivät ilman. Puiston pensaikosta, joka tuskin saattoi olla kolmensadan askelen päässä, ei hän erottanut vilahdustakaan.
»Toivottavasti hän on jo kotona», ajatteli Boleslav ja ponnisteli eteenpäin.
Kissanportaalla oli nuorta lunta. Mutta jälkiä ei siinä näkynyt. Tosin oli tuisku voinut ne jo lakaista umpeen.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kovemmin. Hän juoksi kotiin, huusi tytön nimeä—mutta ääntäkään ei kuulunut vastaukseksi. Liesi oli kylmä, vuoteet koskemattomat.
Regina oli siis keskellä lumipyryä, jota hän pelkäsi enemmän kuin schrandenilaisia.
Boleslavia kidutti sietämätön levottomuus. Hän juoksi huoneesta toiseen, teki tulen, sammutti sen jälleen, koetti syödä ja heitti miltei inholla veitsen kädestään.