»Tai että minun täytyisi lähteä sotaan—»
»Silloin tulen mukaan kenttäkaupittelijana.»
Reginan itsepintaisuus alkoi Boleslavista tuntua sietämättömältä. »Tee, kuten tahdot», sanoi hän, »mutta ota, mitä sinulle annan.»
Regina näytti keksineen pelastavan ajatuksen. »Hyvä, herra», huudahti hän, otan sen, mutta ensi jouluksi lahjotan teille sen edestä, mitä hyväksi näen.» Ja onnellisena tässä toivossaan juoksi hän ulos.——
Joulukuusi oli sammunut. Uuninnurkassa seisoi se synkkänä ja häveliäänä, ja vain tuontuostakin pilkahti sen kultaisista koristeista kimmellys pöydän luo, jossa herra ja palvelijatar istuivat vastatusten.
Regina oli tänään saanut syödä illallista yhdessä Boleslavin kanssa, oli käyttäytynyt pöydässä sangen kömpelösti ja tuskin hennonut pistää palaakaan suuhunsa. Suuri, odottamaton onni pani hänen päänsä pyörälle. Nyt olivat jo lautaset korjatut pois. Vain laseja ja pulloja oli vielä heidän välillään. Regina joi vanhaa, tulista viiniä pitkin, ymmärtämättömin siemauksin.—Nyt hehkuivat hänen kasvonsa. Hänen silmissään, jotka kimmelsivät puoleksi ummistuneiden luomien alta, oli kostea kiilto. Hän ojentelihe ja venyttelihe tuolillaan. Villi velttous herpaisi hänen jäseniään.
»Oletko väsynyt, Regina?»
Tyttö pudisti kiihkeästi päätään. Hänen pelkonsa herraansa kohtaan näytti kadonneen. Miltei ylimielinen oli se loiste, joka tuontuostakin leimahti hänen riemunhurmaamista silmistään.
Viini valoi liekkejä Boleslavinkin suoniin. Hänen katseensa oli kuin lumottuna kiintynyt Reginan vartaloon, joka vääntelihe ja venyttelihe hurmaavana kuin menadi.
Sillävälin raivosi ulkona myrsky, vinkui nurkissa ja viskoi rapisevia lumikuuroja ikkunaluukkuja vasten. Katto-orret kitisivät ja natisivat, ikäänkuin hauras puu olisi nurjahtamaisillaan irti saumoistaan.