Hän ei heti käsittänyt kirjelmässä piilevää uhkausta, häntä hämmästytti vain, että viranomaiset olivat voineet kiinnittää huomiotaan hänen sotilaallisiin suhteihinsa. Otettuaan jälleen isänsä nimen oli hän päättänyt, että luutnantti Baumgart sai ainaiseksi kadota tietymättömiin. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa; rohkeammin ja uhrautuvammin kuin tuhannet muut oli hän antautunut kuolemalle alttiiksi. Nyt, kun rauha oli tehty ja hän uudelleen ottanut hartioilleen perityn häpeän painavan taakan, toivoi hän saavansa olla joutavilta kynäkiistoilta rauhassa.
Vasta vähitellen hän käsitti, mitkä uudet vaarat häntä väijyivät. Ainoa, mikä tuki ja kohotti hänen tärveltyä elämäänsä, sotilaallisen menneisyyden kunnia, tahdottiin riistää pois hänen jalkojensa alta.
Turvatonna seisoi hän uhkaavan onnettomuuden edessä.
Viranomaisille oli tarpeen vain hiukkanen pahaa tahtoa selittääkseen, että hän oli karannut lippunsa luota, ja hänet sen mukaan tuomitakseen. Jopa itse väärän nimen käyttäminenkin voitiin näissä olosuhteissa lukea hänelle rikokseksi.
Vapaaherra von Schrandenin pojan ei tarvinnut ajatellakaan, että annettaisiin armon käydä oikeuden edellä. Ja vaikkapa hänet heti paikalla vangittaisiin ja vietäisiin sinne, missä hänen rykmenttinsä jäännökset majailivat, sotaoikeuden eteen, ei hänellä olisi oikeutta edes valittaa liikaa ankaruutta.
Hetkiseksi heräsi hänen mielessään pakoajatus, mutta uhkamielisesti naurahtaen karkotti hän sen luotaan.
Hän oli kyllin usein ollut henkeään kaupalla, niin ettei maksanut vaivaa niitä kurjia jäännöksiä, jotka hänen elämästään vielä olivat jälellä, ruveta salaa kulettamaan yön hämyssä rajan poikki Puolaan.—
Mutta kuinka Reginan kävisi? Hänen sydämensä sykki kuuluvammin, kun hän tätä ajatteli. Tytöllä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä häntä uhkasi. Jouluyöstä alkaen oli hän puhunut Reginalle tuskin välttämättömimmistäkään asioista ja niistäkin ainoastaan tuimasti ja käskevään tapaan. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän katsoi tyttöön, ja hän tunsi sydämellään vuoren painoisen uhkaavan onnettomuuden aavistuksen, kun hän vain tätä ajattelikin.
Yöt läpeensä kierittelihe hän rauhatonna vuoteellaan. Regina ei liikahtanut nurkassaan.—Hän näytti sikeästi nukkuneen samassa kuin heittäytyi vuoteelleen.
Mutta hän hengitti hiljaa ja lyhyeen, ja tuontuostakin katkaisi hänen hengityksensä syvä, ähkäisevä huokaus.