Valvoiko kenties hänkin? Kuunteliko hänkin——
Niin koitti vihdoin päivä, jona Boleslavin kohtalo oli ratkaistava. Aamun sarastaessa oli hän vihdoinkin päässyt uneen. Nyt herätti hänet savu, joka henkeä ahdistavana tunkeutui eteisestä huoneeseen. Hän oli sinne laittanut hätävaraksi tulisijan, joka sai olla toimessaan niin kauan, kunnes leudompien säiden tultua lasikatto saataisiin korjatuksi.
Oli kuulakan kirkas pakkaspäivä. Puiden oksilla kiilui välkkyvä kuura, ja valkoisen lumivaipan ylitse levisi riutuva punarusotus.
Aamupäivän käytti Boleslav paperiensa järjestämiseen. Kaikki, mikä saattoi isän muiston huonoon valoon, oli hävitettävä, sillä oli otaksuttavaa, että jos hänet vangittiin, tulisivat jo huomenna vieraat kädet pöyhimään näitä läjiä.
Hän piti jo kirjeitä kädessään heittääkseen ne uunissa palavan valkean haltuun, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi jättää sen tekemättä. Jos hän todellakin tahtoi ottaa isän syyn hartioilleen, ei hän saanut mitään peittää, ei mitään salata eikä kuormaansa kevennellä. Totuuden väärentäminen ei sopinut hänen arvolleen. Mieluummin hukkua häpeään kuin rakentaa elämä ja kunnia valheen perustalle.
Reginan tuodessa hänelle päivällistä oli hän kahden vaiheella, sanoisiko tytölle kaiken. Mutta miksi manata esiin liikuttavia kohtauksia? Kirje ajoi saman asian. »Jollen ennen iltahämärää ole palannut», kirjotti hän, »on epätietoista, näetkö minua enää. Kysy Wartensteinissä maaneuvoksen virastolta. Sieltä saat tietää, mihin minut on viety. Neuvon sinua lähtemään Schrandenista pikimmittäin. Lahjotus turvaa tulevaisuutesi. Mitä minulle kaiken jälkeen vielä jää, sen saat lisäksi. Hyvästi ja kiitos kaikesta.»
Hän pani paperin huomaamattomaan paikkaan, jottei Regina sitä löytäisi ennenkuin huonetta siistiessään. Sitten laittautui hän taipaleelle. Hänen mielensä oli tyly ja katkeroitunut. Hänen ei pistänyt päähänsäkään sanoa jäähyväisiä.
Kun hän kulki Reginan ohitse eteisessä, jossa tämä puuhaili tulisijansa ääressä, häivähti hänen mielessään halu puristaa hänen kättänsä. Mutta hän karkotti tämän halun tytön tähden, ei suonut hänelle sanaa eikä katsettakaan. Nostosillan luona näki hän parven töllisteleviä poikasia, jotka näyttivät häntä väijyneen ja hänen lähetessään juoksivat kovasti meluten ravintolaan.
»Airueeni!» tuumi hän nauraen...
Samaan aikaan eivät »Mustan Kotkan» tarjoiluhuoneeseen enää läheskään mahtuneet sinne paltoutuvat vieraat. He olivat ahtaantuneet kasaan aina kauas kirkkomäelle asti ja tappelivat keskenään paremmista paikoista. Jokainen tahtoi omin silmin nähdä Schrandenin viimeisen vapaaherran kukistumisen.