Oli jo kulunut lähes kolme kuukautta siitä, kun anomuskirja oli lähetetty maakunnan ylimmille viranomaisille, ja isänmaan ystävistä alkoivat innokkaimmat epäillä hyvän työnsä menestystä. Vihdoinkin saapui maaneuvoksen virastosta ilosanoma, että oli määrätty päivä v. Schrandenin alias Baumgartin asian kuulustelua varten, ja anomuskirjelmän allekirjottajat kutsuttiin olemaan tilaisuudessa läsnä.
Schrandenilaiset olivat juhlallisesti varustautuneet. Kolmeen päivään eivät he olleet selvää hetkeä nähneet. Ne kotiinpalanneet nostoväen sotilaat, joilla vielä oli litewkansa, olivat pukeneet sen ylleen, näkyipä joukosta pistimiä ja miekkojakin. Olihan mahdollista, että tuomio pannaan heti paikalla täytäntöön.
Yhden ajoissa oli maaneuvoksen reki saapunut ja kuten tavallista pysähtynyt pappilaan, jossa herra Merckel ja hänen poikansa seisoivat valmiina toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Kuskipukilla ei ollut istunut mitään santarmia, ja se oli schrandenilaisia suuresti oudostuttanut. Mutta olivathan he täällä valmiit hengellään ja omaisuudellaan pahantekijän kuletusta auttamaan.
Vähän vaille kahden aikaan oli maaneuvos yhdessä vanhan kirkkoherran kera lähtenyt pappilasta ja mennyt takaovesta ravintolaan, jonka kynnyksellä herra Merckel vanhempi toistamiseen otti hänet mitä palvelevimmalla kohteliaisuudella vastaan; sillaikaa Felix seisoi alakuloisena syrjässä, sillä hän oli huomannut, etteivät siviiliviranomaiset osottaneet hänelle tarpeellista kunnioitusta.
Maaneuvos von Krotkeim oli pitkänhuiskea, laiha mies, jonka kapeilla hartioilla harmaa leijonanpää vaivaloisesti pysyttelihe kunnioitusta vaativassa asennossa. Vastoin ajan muotia oli hän kasvattanut poskipartansa niin pitkäksi, että harmaa partapörhö sulautui korvien takana aaltoilevaan leijonanharjaan.
Herra von Krotkeimilla oli suuret ansionsa isänmaan asestamisessa.—Kaksi vuotta sitten oli hän ollut maataomistavan aateliston edustajana kuuluisilla maapäivillä, joita isänmaan oli kiittäminen nostoväen perustamisesta. Hän oli ylistänyt vanhaa Yorkia ja ollut mukana hommaamassa adressia kuninkaalle. Sen jälkeen oli hän rientänyt takaisin kotiseudulleen omin käsin asioita järjestämään, ja oli onnistunut niin hyvin, että hänen piirinsä mainittiin yli koko maan loistavana esimerkkinä. Sitte saapuivat turhamaisuuden, itserakkauden ja omanhyödyn sotarosvot hänen luoksensa. Mikä hänen toimintansa alussa oli ollut sulaa iloista uhraavaisuutta, muuttui vähitellen hänen oman persoonallisuutensa jalustaksi, muistopatsaaksi, joka julisti maailmalle hänen omaa kuuluisuuttaan.—Muuten oli hän, jo kauan ennenkuin sanoma Kissanportaan tihutyöstä oli levinnyt maailmaan, ollut Schrandenin suvun katkera vihollinen. Hyvää ei siis ollut häneltä odotettavissa.
Saapuessaan kirkkomäelle oli Boleslav sanonut jäähyväiset kaikille toiveilleen. Tyynenä, miltei välinpitämättömänä, asteli hän kohden joukkoa, joka muurina ympäröi ravintolan ovea. Vain yhden ainoan aran katseen heitti hän pappilaa kohden. Hän oli näkevinään siellä ikkunassa vaaleat kasvot, jotka kiireimmittäin katosivat, kun hän väsyneesti hymyillen tervehti niitä kohden.
Joukko otti hänet vastaan vahingonilon murinalla, muuri jakautui vapaasta tahdostaan kahtia, sillä siksi paljon oli heillä kaikilla ymmärrystä, että hänen oli oltava paikalla, jos mieli häväistyksestä tulla mitään.
Herrashuoneen ovella seisoi hän leijonapäisen miehen vastassa, ja tämän molemmille puolille olivat asettuneet kirkkoherra ja vanha Merckel, Felixin nojautuessa ikkunalautaan ja koettaessa asettua ylhäisen huolimattomaan asentoon. Entinen nuoruuden leikkitoveri oli nyt niin syvällä hänen alapuolellaan, ettei enää maksanut vaivaa edes vihoissaankaan kiinnittää häneen huomiotaan. Sitä ystävällisemmin hymyili vanhus Boleslavia kohden. Ja tämä hymyily ei olisi voinut olla sydämellisempi eikä alamaisempi, vaikka Boleslav olisi saapunut kaikkia läsnäolijoita kestittämään hänen muskottiviinillään.
Kirkkoherran kulmien alta välähti salama, ja maaneuvos katseli käsiään, jotka olivat valkoiset ja solmuiset kuin luurangolla.