Boleslav tunsi rintansa paisuvan ylpeydestä.
Hänen kätensä kaikkia vastaan ja kaikkien kädet häntä vastaan! Siinä oltiin ja siinä pysyttäisiinkin.
Joukosta huusi lallattava ääni jonkun ruokottoman sanan hänen jälkeensä. Ja schrandenilaiset nauroivat.
»Hän on tytön isä—onneton isä», kuiskasi herra Merckel surkutellen maaneuvoksen korvaan.
»Jos te olette minut tänne kutsunut», huusi Boleslav, »niin vaadin teiltä turvaa tämän joukkion loukkauksia vastaan.»
Maaneuvos siristi silmiään ja kumarsi.
»Hiljaa, hyvät ihmiset», pyysi hän sivellen sileäksi ajeltua leukaansa, ja mielistellen lisäsi hän: »Rauhanhäiritsijät annan ajaa ulos.»
Sitten tarttui hän vihertävään salkkuun, joka oli pöydällä. Hänen takaansa tuli näkyviin pieni, harmaa miekkonen, joka innokkaasti terotti pitkäsulkaista hanhenkynäänsä. Pöytäkirjuri nähtävästi.
Kuulustelu alkoi. Jäätävällä kohteliaisuudella teki maaneuvos pääkysymyksensä. »Missä kaikkialla olette oleskellut—onko lupa kysyä?»
Boleslav mainitsi paikat.