Maaneuvos ojensihe ja heitti leijonanharjansa taaksepäin: »Sallikaa minun huomauttaa, että seisotte kuninkaanne edustajan edessä, herra parooni von Schranden.»
»On sillä hävyttömyyttä», kuului murina ikkunan luota.
»Seison tuhoojani edessä», vastasi Boleslav katsoen lujasti maaneuvoksen silmiin.
Tämä silmäili nyrpeästi hymyillen papereitaan. »Tästä johdun tutkinnon viimeiseen osaan», jatkoi hän. »Ei ole epäilemistä, että ilmotuksenne perustuvat tarkkaan asiain tuntemiseen ja että todennäköisesti olette, kuten väitätte, samainen schlesialaisessa majuri von Wolzogenin komentamassa nostoväessä palvellut Baumgart. Mutta tämän kanssa on ristiriidassa eräs seikka. Tuntuu näet mahdottomalta, että mainittu Baumgart, joka näyttää olleen kaikin puolin urhoollinen ja kunnianherkkä upseeri, olisi katsonut hyväksi lippunsa pettäjän tavoin kääntää salaa selkänsä armeijalle, jossa hän oli niittänyt kunniaa ja haavoja. Täytyihän hänen tietää, ettei sotajoukko saa niin vain hajota kuin mikäkin varpusparvi. Ja erittäinkin nostoväki»—hänen rintansa paisui, hänen leijonanharjansa näytti pöyhistyvän,—»kunniakas nostoväki, joka kaiken aikaa oli osottanut pitkin linjaa seisovansa ensi rivissä niin urhoollisuuteen kuin järjestyksenrakkauteen ja kuriinkin nähden. Vapaaherra von Schranden, toivon, ettei luutnantti Baumgart ole itseään tehnyt syypääksi tähän hairahdukseen ja soisin sentähden hänen saaneen surmansa.»
Boleslav tunsi ratkaisun lähestyvän. Hänen katseensa liiteli ympärinsä. Kaikkialla näki hän silmiä, jotka hehkuivat vihasta ja kostonhimosta. Felix Merckel oli laskenut kätensä miekan kahvaan, ikäänkuin olisi kysymyksessä heti kohta hyökätä hänen kimppuunsa. Hänen takanaan olevasta joukosta kuului esille vedettyjen aseiden kalinaa. Isännän lihavat kasvot hymyilivät hänelle vahingoniloisina.—Ainoastaan vanha kirkkoherra oli nojannut pörröisen päänsä molempiin käsiinsä ja tuijotti eteensä lattiaan.
»Ei ole minun syyni, herra maaneuvos, että kuollut jälleen herätetään henkiin. Hän on luullakseni täyttänyt velvollisuutensa. Hänen olisi saanut antaa levätä rauhassa.»
Maaneuvos kohautti olkapäitään. »Mutta kun häntä vastaan nyt kerran on tehty ilmianto—»
»Ilmianto?» huusi Boleslav vihasta leimahtaen. Hänen katseensa suuntautui nuoren Merckelin silmiin. Niistä hän luki tuhonsa esihistorian, minkä häpeä ja raivo olivat niihin kirjottaneet. Hän nyökäytti hymyillen päätänsä.
»Tahdon kyllä sotaoikeuden edessä vastata puolestani. Olin siihen valmis ja pyydän, että minut vangitaan.»
Joukko tunkeutui eteenpäin täyttääkseen hänen pyyntönsä heti paikalla.—Boleslav, joka tähän asti oli seissyt kynnyksellä, työnnettiin pöytää kohden ja joutui seisomaan aivan maaneuvoksen vastassa, takanaan nyrkit, jotka jo tavottelivat hänen niskaansa.