»Kärsivällisyyttä, rakkaat ystävät», sanoi maaneuvos sävyisän ystävällisesti. »Ken häneen satuttaa kätensä, se itse joutuu vangituksi.—Vielä kysymys, herra parooni.—Kun teidät oli otettu vangiksi, kuten väitätte, kuinka ette sitten myöhemmin vankeja vaihdettaessa tullut säännöllisesti rekisteröidyksi ja takaisin palauteuksi?»
»Ranskalaiset jättivät minut, koska olin pahoin haavotettu, äkkiä lähtiessään jälelle. Talonpoikaisväestö korjasi minut kentältä. Makasin kuukausia siellä vuoteen omana. Kun vihdoin kykenin jättämään pelastajani, oli rauha tehty, eikä ketään liittoutuneista ollut läheisyydessä.»
»Sanoillenne kaikki kunnia, vapaaherra, mutta voitteko kentiesi tämän millään todistaa?»
»En muulla kuin arvillani, herra maaneuvos.»
»Hm!—Pantakoon tämäkin pöytäkirjaan.»—Hän kakisteli kurkkuaan ja pyyhkäisi harjansa taaksepäin, sitten alotti hän ikäänkuin ottaen vauhtia pitkään juhlapuheeseen:
»Hyvät herrat! Urhoolliset nostoväen miehet ja Schrandenin asukkaat! Nostoväen perustaminen on uuden auringon nousu, auringon, joka tästedes on iät kaiket loistava Preussinmaan kunnian taivaalla. Riemuitkaamme onnesta, kun olemme saaneet elää ajassa, joka on vaatinut meiltä niin paljon suurta, ja riemuitkaamme kaksin kerroin siitä, että olemme osottautuneet vastaavamme tätä ajan vaatimusta. Erittäinkin tämä piiri. Ja tässä piirissä ei suinkaan vähimmin Schrandenin seurakunta. Katselkaamme vain ympärillemme. Monet synkät kuvat vierivät muualta silmiemme eteen. Kuningas kutsui, mutta kaikkialla ei hänen kutsumuksensa herättänyt iloista vastakaikua.
Oi, ystäväni, sydämemme vuotavat verta, kun kuulemme, että esimerkiksi Konitzin ja Stargardin piireissä asekelpoiset miehet pakenivat metsiin ja viljapeltoihin ja että täytyi panna toimeen oikea ajometsästys, jotta heidät olisi saatu kiinni, että toisaalla tuhannet karkasivat rajan taakse asevelvollisuuttaan pakoon, ja että jo muodostuneet komppaniat harvenivat jälleen öisten joukkokarkaamisten johdosta. Kuinka toisin olikaan laita piirissä, jota minulla on ilo johtaa!—Ystävät ja toverit! Wartensteinin piirissä joutui nostoväki kahdessa viikossa valmiiksi asestettuna ja varustettuna paikoilleen. Rivit olivat puolta vahvemmat kuin hallitus oli meille määrännyt, ja kahdeksankymmentä prosenttia oli vapaaehtoisia. Niin, ja Schrandenin seurakunnasta oli pelkkiä vapaaehtoisia.»—
Väkijoukko kohotti eläköönhuudon, ja kirkkoherra nyökäytti julman tyytyväisesti hymyillen päätänsä. Hän tiesi hyvin, kenen työtä tämä oli.
»Myönnän kyllä» jatkoi maaneuvos heittäen Boleslaviin jäätävän syrjäsilmäyksen, että »Schrandenin seurakunnalla oli ruma häpeätahra pestävänä»,—muutamia kirouksia pääsi kuuluviin—»tahra, joka kaikista mainetöistä huolimatta on ainaiseksi tarttunut kiinni nimeenne», kiroukset tulivat äänekkäämmiksi—»mutta jos kuninkaan armo kääntää siitä katseensa pois ja suvaitsee ottaa huomioonsa ainoastaan Schrandenin nimen valoisammat puolet, ei tämä suinkaan ole vähimmässä määrin luettava tämän asestamisen ansioksi, asestamisen, jonka johtajaksi minä ylpeydellä ja ilolla saan itseni mainita. Kuninkaan armo—»
»Mitä hän jutteleekaan kuninkaan armosta?» ajatteli Boleslav. »Tekisi asiasta pikaisen lopun!»