Samassa lennähti Boleslavin jalkoihin aivan samanlainen risti kuin se, minkä hän oli saanut.—Felix Merckel oli sen reväissyt rinnaltaan. Vilpittömästä vihasta hehkuen astui hän virkamiehen eteen, jolta hänellä, kuten hän nyt tiesi, ei ollut mitään pelättävää, ja huusi: »Siinä on! En huoli siitä enää! Jokaisen urhoollisen sotilaan täytyy hävetä sitä kantaessaan sen jälkeen kuin tuo on sen saanut.»
Boleslav päästi raivon ja tuskan huudon ja syöksähti nyrkki ojossa häntä kohden.
Felix Merckel tempasi miekkansa ja oli sillä iskemäisillään aseetonta.
Ravintolan isäntä heittäytyi molempain väliin. Maaneuvos huvittelihe huiskuttamalla tyynnyttävästi käsiään, ja vanha kirkkoherra seisoi katsellen ympärilleen hehkuvin silmin.
Hän tunsi schrandenilaisensa. Hän näki murhanhimon heidän silmissään.
»Takaisin!» jyrisi hänen raudalta kalskahtava äänensä yleisen melun keskeltä. Käsivarret levällään hypähti hän ovelle, jossa etumaiset jo olivat kohottaneet pistimensä ja sauvansa iskeäkseen niillä takaapäin vihattuun päähän.
Boleslav kääntyi ja näki kauhukseen, kuinka lähellä kuolemaa hän seisoi.
Kirkkoherra oli tarttunut ovenpieleen ja asettui sisälle tunkeutuvain painoa vastaan.
Voiko tämä vanhuuden heikontama ukko hillitä valloilleen päässeen susilauman rynnäkköä? Eikö tuo murhanhimoisen uteliaisuuden hyöky ole purkautuva häntä vastaan?
Tosiaankin heikko turva! Ja tämä oli ainoa, sillä maaneuvoksesta, jonka kädet notkeina kuin liehuvat liinat hohtivat päiden yläpuolella ja joka kerta toisensa jälkeen vienoimmalla huiluäänellä vakuutteli ajavansa pellolle ja pistävänsä putkaan jokaisen rauhanhäiritsijän, ei kukaan enää välittänyt.—Mies poloinen, joka oli pitänyt pöytäkirjaa, ryömi sillävälin vikisten ja voivottaen pöydän alle piiloon.— —