Boleslavin povessa huusi ääni: »Kuinka? Tämän ukonko sallit itseäsi suojella. Eikö sinussa ole miestä itseäsi puolustamaan?»
Hänen mielessään leimahti huima päätös. Kohtalo oli määrännyt tämän ratkaisevaksi hetkeksi—ja olisi raukkamaista päästää se käsistään.
Äkkiä tempasi hän ukon syrjään.
»Tämä on minun paikkani, kunnian herra», sanoi hän asettuen hänen paikalleen.
Hän tarttui oven pieliin, kuten vanhuskin oli tehnyt, ja tarjosi avoimen rintansa alttiiksi väijyskelijäin aseille.
Hänen katseensa suuntautui lujana ja käskevänä raivoavaan joukkoon. Heidän suustaan pärskyi vaahtoa häntä vastaan ja heidän hengityksensä lehahteli kuumana ja pahanhajuisena hänen kasvoilleen.
»Tässä seison», huusi hän. »Pistoolini olen jättänyt kotiin. Voitte huoletta lyödä minut maahan. Eteenpäin vaan—kellä rohkeutta on!»
Mutta rohkeutta ei ollut kellään. Hänhän ei seissyt enää heihin selin.
Miekat vaipuivat ja pistimet sukelsivat piiloon.
»Hyvä—ette siis tahdo murhata», jatkoi hän halliten heitä katseellaan. »Tahdotte käyttäytyä kuten ihmiset ettekä kuten villipedot. Niinpä tahdon teitä puhutella kuten ihmisiä. Astukaa takaperin ja käyttäytykää tyynesti.»