Joukko alkoi huojua, kynnys jäi vapaaksi.
»Ja nyt puhukaa! Mitä tahdotte minulta?»
Ainoatakaan ääntä ei kuulunut vastaukseksi. Huoneessa kuului ainoastaan hengittäväin keuhkojen huohotus.
»Vihaatte minua—tavottelette henkeäni—hyvä—sanokaa minulle— -miksi? Täällä seisoo kuninkaan edustaja, kuninkaan, jota me kaikki palvelemme ja jolla on kaikki tuomiovalta kädessään. Täällä seisoo Jumalan edustaja, Jumalan, johon minä uskon kuten tekin. Alistun molempain tuomioon. Nyt voitte valittaa... Mitä olen teille tehnyt?»
Äänettömyys jatkui. Vain entinen lallattava ääni kohosi joukosta, mutta sammui kohta hiljaiseen korahdukseen.—Oli ikäänkuin se olisi väkivoimin tukahutettu.
»Olette vaiti. Ette tiedä mitään. Ja te, hyvät herrat, auttakaahan toki kansa parkaa vauhtiin. Tuossa on risti, kansakunnan korkein kunniamerkki, jonka joku on heittänyt maahan, koska se muka on tahrautunut siitä, että minulla on samanlainen. Tuolla on joku toinen, joka kieltää minulta kädenlyönnin, minkä jokainen tavallisesti antaa jokaiselle, ken ei ole lurjus. Ei tee mitään, herra maaneuvos, vaikka kantaja ja tuomari tällä kertaa yhtyvät samaan persoonaan. Kantakaa vain, tuomitkaa vain, suostun siihen.»
Syntyi uusi äänettömyys. Maaneuvos siveli hämillään poskipartaansa.
»Ja te, arvoisa kirkkoherra,—minun ei sovi vaatia nuoruuteni kasvattajaa tilille—mutta te olette muutama kuukausi takaperin osottaneet minulle ovenne. Ettekö te tahtoisi ruveta seurakuntanne puhemieheksi?»
Vanhuksen leukapielet värisivät, hänen huulensa liikahtelivat, mutta äännähdystäkään ei lähtenyt. Hänen voimansa näyttivät tyhjentyneen, mutta raju, ankara katse, joka hänen pensasmaisten kulmakarvojensa alta kaivautui Boleslavin kasvoihin, ei näyttänyt ennustavan hyvää.
Boleslav naurahti. »Minun on siis itseni oltava omana syyttäjänäni», huusi hän. Hän oli kuin päihtynyt omasta rohkeudestaan. »Sinun kätesi on oleva jokaista vastaan ja jokaisen käsi sinua vastaan», riemuitsi ääni hänen povessaan. »Mielestänne on teidän kostettava isäni synnit minulle, purettava vihanne minua kohtaan, koskei se enää ylety vainajaan. Hyvä—olen hänen perijänsä. Otan hänen syynsä hartioilleni enkä kieltäydy sovittamasta, mikäli oikeus minulta sovitusta vaatii. Mutta miksi ei ole puututtu vainajaan? Miksi ei käyty oikeutta häntä vastaan? Miksei häntä laahattu mestauslavalle, jos hän sen ansaitsi? Herra maaneuvos, kysyn teiltä, joka edustatte valtiomahtia, miksi valtio vaikeni ja salli sen, että nämä urhoolliset miehet, joille ei ole mitään pahaa tapahtunut, ryhtyivät kostoon, niin lapselliseen, niin julmaan, että ainoastaan verenhimoisten raakalaisten aivot voivat sellaista keksiä? Kostoon teosta, jota en myönnä enkä kiellä, mutta joka aina tähän päivään on ollut peittyneenä pimeään? Kuinka se tapahtui, jos se tapahtui—kuka teistä sen tietää? Ja siitä huolimatta olette häntä ja hänen sukuaan halveksineet, vainonneet, tehneet heidät kunniattomiksi ja oikeudettomiksi.—Niinpä vetäkää meidät oikeuteen, minut ja vainaja ja— — —», hän vaikeni hämillään, hän ei voinut päästää Reginan nimeä huuliltaan... Kirkkoherran silmistä leimahti salama häntä kohden... Päästen jälleen tasapainoonsa, jatkoi hän: »Kysykää, puhukaa, valaiskaa pimeys ja sitten tuomitkaa... Mutta tuomitkaa silloin myöskin tihutyö, joka on tuhonnut kartanoni ja omaisuuteni, jonka johdosta minun on pakko asua raunioissa kuin metsänpedon, ja joka vielä rankaisematonna huutaa taivaan kostoa — — —Muista rikoksista en tahdo puhua, en siitä, että minua ja— —— —väkeäni uhkaatte murhalla ja kuoliaaksi lyömisellä, en siitä, että tahdoitte estää isäni ruumiin viemisen kirkkomaahan,—sen annan teille anteeksi... Mutta linnani polton, sen vannon teille kostavani. Tähän päivään asti olen uskonut, että oikeuden valo olisi minulta sammunut, mutta jos niin on, sytytän sen jälleen. En tahdo levätä, ennenkuin olen sytyttäjän vetänyt päivän valoon, ja silloin Jumala armahtakoon kaikkia niitä, jotka häntä ovat auttaneet ja hänen tekoaan salanneet!»