»Regina!» huudahti hän ja syöksähti pihanpuoleisen ikkunan luo. Siellä oli hurja metsästys ylimmillään. Aitojen rattaiden, tynnyrien ja jäätyneiden lantakasojen ylitse kapusi, hyppi ja juoksi joukko raivostuneita naisia. Jälestä pyyhälti poikia kalikat käsissä. Kiviä sinkoili kaikilta suunnilta.
»Auttakaa, auttakaa!» kuului Reginan kirkuna. Häntä itseään ei kuitenkaan näkynyt.
Mutta kun Boleslav tempasi auki takaoven, lennähti tyttö pimeään käytävään. Ja lauma ulvoen perästä!
Voimakkaalla tempauksella vetäisi hän tytön huoneeseen ja sulki kiireesti oven, jota vastaan naisten raivo nyt purkautui.
Regina vaipui herransa jalkoihin ja painoi nyyhkyttäen kasvonsa hänen takkinsa liepeeseen. Tytön käsistä putosi kaksi puoleksi pirstoutunutta astialautaa, joita hän oli tuskallisesti pidellyt kiinni—ne olivat jäännökset kilvestä, jolla hän tavallisesti suojeli itseään lenteleviltä kiviltä.
Hänen tukkansa oli hajallaan, hänen vaatteensa repaleina; kaunis turkisreunus, josta hän oli ollut niin ylpeä, riippui repaleina hänen vartaloaan pitkiin.——
»Kuinka sievä rakastava pari!» sanoi herra Merckel hyvillään hieroen käsiään.
Kun schrandenilaiset näkivät nuo molemmat näin koreasti yhdessä, näytti heillä olevan hyvä halu jatkaa vaimojensa urotyötä täällä sisällä. Reginan näkeminen vietteli heitä aina vastustamattomalla voimalla heittelemiseen. He päästivät riemun ulvonnan ja katselivat sopivia heittoesineitä. Herrashuoneeseen lennähti jo kaksi savihaarikkaa, joista toinen hipaisi puusepän olkapäätä. Kenenkään henkeä ei enää tavoteltu, tahdottiin vain »läimähytellä.»
Maaneuvos huiskutti epätoivoissaan solmukäsiään. Koko hänen lempeä ylhäisyytensä petti näiden hittolaisten vastassa.
»Herra maaneuvos», sanoi Boleslav, viitaten polvistuvaan naiseen, joka puoleksi tajutonna painautui häntä vasten. »Pyydän teitä painamaan tämän kohtauksen mieleenne. Jollette itse katso tarpeelliseksi puuttua asiaan, voi sentään käydä, että minun täytyy teitä oikeudessa vaatia todistajaksi tätä urhoollista väkeä vastaan.»