Ylhäinen herra maaneuvos aavisti tuskin itsekään, mitä surkeaa osaa hän näytteli. Itse hänen komea leijonanharjansakin oli joutunut pois suunniltaan ja riippui jäykkinä töyhtöinä pään ympärillä.
»Merckel,» tirskui hän, »olette kylänvouti. Panen teidät viralta, jollette heti saa hiljaisuutta aikaan. Hiljaa—väki—hiljaa! Tämä on maanrauhan rikkomista.—Siitä tulee vankeutta— —lähetän teidät kaikki vankilaan.— —Vieläpä ase kädessä— —maksaa kolme vuotta, kokonaista kolme, hyvät ihmiset.— — —Huomenna lähetän tänne santarmeja, kolme santarmia yhdellä kertaa—»
Tämän uhkauksen oli hänen hyvä enkelinsä johduttanut hänen mieleensä, sillä mikään muu ei olisi näihin mielettömiin enää vaikuttanut. Onnettoman sodan jälkeen ei Schrandeniin ollut enää ainoatakaan santarmia sijotettu. Tämä oli suuri onni, jota ei niin pilanpäiten saanut menettää, sillä santarmia pelkäsivät he enemmän kuin kuningasta.
Herra Merckel, joka alkoi vavista virkansa tähden, teki voitavansa rauhaa palauttaakseen. Hänen poikansa nojasi käsivarret ristissä ikkunanpieleen ja koetti näyttää siltä, kuin tämä näytelmä huvittaisi häntä erinomaisesti.
Vanha kirkkoherra tuijotti edessään olevaan pariin, ikäänkuin tahtoisi katsoa heidän sydäntensä sisimpään.
»Nouse pois», sanoi Boleslav polvillaan olevalle Reginalle. »Sinulle ei tehdä mitään—minä olen luonasi.»
Mutta tyttö painautui vielä pelokkaampana häntä vasten. »Eihän teitä viedä pois, herra, eihän?» nyyhkytti hän. »Minä vaikka palellutan itseni kuoliaaksi—jos se on totta.»
»Ei viedä—mutta nouse nyt.»
»Oi, herra, hyvä, rakas herra!» Ja hän painoi otsansa herransa polvea vasten.
»Boleslav von Schranden—kiellätkö vielä?»