Torninkello löi yksi. Viisi tuntia oli hän harhaillut ympärinsä, ja aika oli tuntunut hänestä yhtä monelta minuutilta.
Kylä oli uupunut uneen, vain »Mustasta Kotkasta» lankesi tummanpunertava kajastus valkealle lumelle, jota himmeä kuu valaisi raukealla valollaan. Reenraiteet välkkyivät kuin valkoiset nauhat, jotka maata myöten venyivät etäisyyteen, ja jääpuikot kirkonräystäästä kuvastuivat hopeisena varjopiirustuksena tummalle seinälle.
Hän kulki kirkon ohitse pappilan puutarhaa kohden. Hänen sydämensä hyppi niin, että se tuntui aivan nousevan kurkkuun... Helenan päätyikkunasta häämötti vielä valkea. Hän kapusi aidan ylitse ja tarpoi syvässä lumessa puutarhamajan luo, joka oli parinkymmenen askelen päässä talon päätyseinästä. Hän asettui sen varjoon...
Valkoinen uudin verhosi kokonaan valaistun neliön. Palttinapintaan kuvastuivat luonnottomiksi vääristyneet kukanlehtien ja varsien ja paperiviuhkioilla koristeltujen kukkaruukkujen varjot.—Niiden valtakunnassa hallitsi hän nyt siveänä ja hiljaisena kuin pyhä neitsyt ruusutarhassaan.
Ja jälleen ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen tuomiokirkon pyhimyskuva, jonka hän näki aina, milloin kuvitteli mielessään lemmittyään. Saadapa vain ainoaksikaan sekunniksi vajottaa katseensa hänen katseeseensa, siten herättääkseen uuteen eloon sen, minkä aika ja syyllisyys oli kuolettanut!
Tytönvartalon kuvajainen pimitti tuokioksi valaistun pinnan... Uutimen lievettä kohotettiin.
Puoleksi poissa tajultaan ojensi Boleslav käsivartensa häntä kohden.
Nopeasti putosi uudin jälleen alas, ja kohta sammui valo...
Hengittämättä odotti Boleslav, eikö Helena nyt vaarattomasta pimeydestä antaisi hänelle mitään merkkiä. Mutta ei näkynyt enää liikahdustakaan.
»Mutta toivonhan aivan mielettömiä», puhui hän itsekseen. »Nähtävästi ei hän tuntenut minua lainkaan, huomasi vain miesolennon ja ponnahti pelästyneenä takaisin. Parasta on laittautua heti tieheni, muuten lähettää hän pian koko talon luullun varkaan kintereille.»