Ja niin läksi hän palausmatkalle. Päästyään tielle ja taivaltaessaan eteenpäin tunsi hän verensä melkoisesti tyyntyneen. Jo pelkkä tietoisuus Helenan läheisyydestä oli siis vaikuttanut rauhottavasti.
»Mihin nyt?» Ulos maailmaan, mutta kotiin ei. Kun hän vain ajattelikin maassa makaavaa naisolentoa, alkoi veri uudelleen kiehua hänen suonissaan
Hän oli hurmahenki, ja Boleslav vihasi häntä.
Tietämättä mihin aikoi poikkesi hän sivupolulle, joka vei vajojen ja mökkien välitse linnasaarelta poispäin ja päättyi aukeihin peltoihin.—-Niiden takareunalta häämöttivät metsät, siintävänä juovana reunustaen valkeaa tasankoa. Sinne veti jälleen hänen mielensä. Sinne missä unelmattoman unen rauha vallitsi talvisessa hiljaisuudessa.
Hän alkoi taivaltaa polutonta peltoa, jolla levisi lumi säännöllisinä harjoina ja loivanteina rannattomiin, niin että näytti kuin virtailevan valon meri aaltoilisi häntä vastaan. Kiristen murtui jäätynyt kohva hänen jalkojensa alla, hän upposi lumeen polviaan myöten, mutta hän ponnisteli eteenpäin ikäänkuin uudelleen omia ajatuksiaan paeten. Häntä tavallaan lohdutti tämä ponnistus, joka oli niin tarkotukseton ja kiihdytti hänen hengitystään.
Hänen rintansa läähätti, hiki valui pitkin hänen ruumistaan, kompastellen ja horjahdellen pyrki hän eteenpäin. Siellä täällä oli kohva kyllin vahva hänet kannattaakseen. Silloin tuntui kuin hän olisi saanut siivet ja liitelisi yli maan, kunnes uusi putous hänelle muistutti, kuinka raskaana ja matalana hän taakkoineen ryömi maan pinnalla.
Metsänreuna kohosi korkeampana ja tummempana hänen edessään,—vielä satasen askelta ja hän saavuttaisi määränsä. Silloin tukki hänen tiensä jokin, joka nousi kuin pieni töyräs hänen edessään ja ojentautui viiden-, kuudenkymmenen askelen pituisena metsää kohden. Mutta luontaiseksi töyrääksi oli se liian säännöllinen ja jyrkkäreunainen. Sen rinnalla, muutamain askelten päässä, oli toinen samanlainen ja edelleen vasemmalla vielä kolmaskin. Ne ovat varmaankin soraläjiä, ajatteli hän, joita syksyllä on luotu vietäväksi pois lumen sulettua.—Miksi kyläläiset eivät ottaisi soraa hänen maaltaan? Eihän täällä ollut ketään, joka heiltä olisi sen kieltänyt!
Mutta mitä merkitsivät ristit tuolla—vasta nyt huomasi hän ne, sillä ne oli peittänyt tumma metsänreuna—ristit, jotka töyrästen päissä kohosivat kammottavina ja uhkaavina yön pimeyteen?
Kolme luvultaan, jokaisella kummulla yksi— —
Ne olivat karkeatekoisia, honkahirsistä kirveellä veistettyjä ja näyttivät syvälle maahan upotetuilta, sillä ne eivät liikahtaneetkaan hänen niitä puistellessaan. Mitään kirjotusta ei niissä näkynyt, ja jos olisi ollutkin, ei hän olisi voinut sitä lukea.