Kylmänä ja tylynä hymyili hänelle kuun valaisema taivas lyijynharmaassa hohteessaan. Mitään merkkiä ei sieltä näkynyt, mitään ihmettä ei tapahtunut.
Boleslav nauroi. »Näyttäähän kuin olisin mielipuoleksi tulemaisillaani», jupisi hän itsekseen.
Silloin tunsi hän äkillistä uupumusta. Häntä huimasi. Hänen jalkansa kieltäytyivät tehtävästään.—Silloin kyyristyi hän kuoppuraan, jonka oli ruumiinsa painolla tehnyt lumeen, ja vaipui puolihorroksissa vilusta väristen mielihauteihinsa.
Kun hän vihdoin jäykistynein jäsenin kömpi pystyyn, iloissaan, ettei ollut vaipunut uneen ja paleltunut, hehkui jo punertava juova itäisellä taivaanrannalla. Häntä värisytti samalla kuumasti ja kylmästi kuten kuumeen alkaessa.
Nyt oli paras palata kotiin. Mutta mistä hän sai voimaa tehdä olemattomaksi sen, mitä tänä yönä oli tapahtunut? Hän kosketteli kielellään huuliaan. Haava, jonka tyttö oli iskenyt suudelmallaan, poltti vielä.
Eikä taivaasta ollut langennut mitään merkkiä. Mitään ihmettä ei ollut tapahtunut. Jäihän hänelle tosin aina kuolema, jonka syliin voi paeta pahempaa.
Kuolema! Kuin valonsäde pimeydessä välähti tämä ajatus hänen mielessään, mutta hänen aivonsa olivat liian väsyksissä, hänen mielensä liian alakuloinen, jotta hän olisi voinut pitää siitä kiinni. Se sammui kuten oli syttynytkin.
Omien askeltensa jälkiä myöten kulki hän takaisin kylään.
Siellä ei ollut vielä ketään liikkeellä, mutta paikotellen nousi jo savu lakeisesta, ja kanat kaakottivat orsillaan uutta aamua tervehtien.
Laskeutuessaan polkua alas virralle, oli hän näkevinään naisolennon varjon rientävän nostosillalta häntä kohden. Regina kaiketikin oli odotellut sillalla ja nyt tuli häntä vastaan. Kelläpä kyläläisistä olisi tähän aikaan vuorokaudesta ollut mitään tekemistä nostosillan luona? Hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomammin. Nyt oli tulijakin hänet huomannut. Kuului hiljainen, kimakka kirkaisu, ja seuraavassa hengenvedossa oli olento kadonnut sivupolulle aitojen suojaan.