Boleslavilla ei ollut halua lähteä häntä takaa ajamaan. Mahtoi olla jokin karjapiika, joka aamunkoitossa oli noutanut vettä ja karttoi häntä kohdata.—Nostosillalle astuessaan näki hän kuitenkin äsken-sataneessa lumenhärmässä jalanjälkiä, jotka veivät paalulle, mihin kirjelaatikko oli kiinnitetty.
Olisiko kylässä joku tuntenut tarvetta kirjottaa hänelle öiseen aikaan? Ajatus oli naurettava mutta kuitenkin sai se toivojen virran valahtamaan hänen sielunsa lävitse.
Hän sieppasi taskustaan pienen avaimen, joka hänellä tavallisesti oli aina mukanaan.—Laatikko aukeni—sieltä putosi kirje.
Vapisevin käsin mursi hän sinetin. Helenan allekirjotus!—Oliko Jumala kuullut hänen rukouksensa? Tahtoiko hän lähettää hänelle voimaa ja pelastusta?
Ensimäinen aamunkajastus valaisi sen verran, että hän saattoi lukea. Mutta kirjaimet vilisivät hänen silmissään. Ainoastaan sieltä täältä tarttui irrallinen lause—yksinäinen sana hänen mieleensä. »Odota— — —hetki, jolloin sinua kutsun— — —ikävöiden— — —nuoruuden aika— — —onnellinen!»—
Yhden asian hän sentään voi lukea tästä kaikesta: merkki, jota hän oli rukoillut kaatuneiden sotilasten haudoilla, oli langennut taivaasta! Ihme oli tapahtunut!
Uusi itseluottamus virtaili hänen suonissaan. Onni ei ollut häntä vielä hyljännyt; hänen ei tarvinnut vielä joutua epätoivoon. Helena, tuo puhdas ja valoisa, hänen nuoruutensa hyvä hengetär, luotti vielä hänen voimaansa ja uskollisuuteensa.
Ja hän, Boleslav, hän ei totisesti ole saattava lemmittynsä uskoa häpeään. Ennemmin tahtoi hän kuolla kuin alentua häpeään ja itsensä halveksimiseen.
Ja kääntyen aamuruskoon päin, joka hulvasi häntä kohden purppurahohdettaan, kohotti hän kaksi sormea taivasta kohden ja puhui: »Jumala, joka olet ankara ja vanhurskas tuomari ja kostat isäin pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, vannon sinulle, että ennen päätän päiväni omin käsin, ennenkuin annan pappisi kirouksen saada minut valtoihinsa. Amen.»
Sitten meni hän kotiinsa kuin raskaasta taakasta vapautuneena.