»Nyt on kummitus haihtunut», sanoi hän, astuessaan eteiseen syvään henkeään vetäen, mutta käsi vapisi vielä ovenripaan tarttuessaan kuten kuumeessa.
Nopealla, aralla katseella tähysteli hän ympäri huonetta.
Aamuruskon kajastuksessa näki hän Reginan istua kyyröttävän vuoteessaan, kädet ristissä polvien ympäri.—Hänen nuttunsa oli auki, hänen tukkansa pörrötti hajallaan kasvoilla. Juuri tuollaisena oli Boleslav hänet jättänyt eilen illalla.
Hän kohotti vitkalleen päätänsä ja katsoi Boleslaviin haipuvalla katseella kuten unissaan.
Boleslavia pelästytti tämä katse.
»Etkö ole ruvennut nukkumaan?» kysyi hän niin ankarasti kuin voi.
Tyttö tuijotti häneen autuaassa lumouksessa, mutta ei vastannut mitään.
»Etkö kuule?» tiuskaisi Boleslav.
Tyttö ei siitä säikähtänyt, ainoastaan hiljainen väristys kulki kautta hänen ruumiinsa, ikäänkuin tämän äänen kuuleminen täyttäisi hänet ihastuksella.—Sitten hymyili hän hieman ja kysyi: »Mitä pitäisi minun kuulla, herra?»
»Miksi et ole nukkunut»