»Sinun ei pidä sitä panna sydämellesi, rakas, kallis, Boleslav—kylässä näet kerrotaan, että isäsi on yön pimeydessä vienyt Kissanporrasta myöten ranskalaiset preussilaisten selkään—näetkös—ja ruskea Regina, puusepän tyttö, tiedäthän, se pieni pörröpää, joka kävi koulua samaan aikaan kuin mekin, hän kuulemma on sen tunnustanut, sillä hän se on oikeastaan oppaana ollutkin. Ja nyt sanoo kylän väki, että isäsi on isänmaan kavaltaja, eivätkä tahdo enää tehdä hänelle työtä, vaan aikovat panna punaisen kukon hänen katolleen.»
Siinä se oli. Ja tänä hetkenä katosi häneltä elämänhalu ja elämänrohkeus, kuten kevätmyrskyt riuhtovat puista hennot kukat.
Ohitse—ohitse menkää moiset kuvat sanattomaan tuskaan—kaikotkaa kolkkojen rikosten ja kaiken kalvavan häpeän muistot!
Viipyi kauan, ennenkuin huhu petoksesta tuli Königsbergissä saakka yleisemmin tunnetuksi. Kului kuukausia, ennenkuin ensimäiset onnettomuuden enteet tulivat näkyviin. Mutta ne riittivätkin hänen olentonsa perinpohjin muuttamaan. Arkana ja kömpelönä, harhailevin katsein ja kasvot milloin äkkiä punastuen, milloin kalveten, hiipi hän ympäri nurkkia, säpsähtäen jokaisesta sanasta, joka odottamatta hänelle sanottiin. Sitten tulivat päivät, jolloin opettajat alkoivat häntä syrjäyttää ja toverit karttaa hänen läheisyyttään—päivät, jolloin täti kielsi häneltä tavanmukaiset aamutervehdykset, koskei hän muka ollut terve—päivät, jolloin pidettiin perheneuvotteluja suljettujen ovien takana, jolloin palvelijat eivät enää olleet hänen toivomuksiaan kuulevinaan ja jolloin tuontuostakin joku ohikulkija sylkäisi hänen ovelleen.
Hän näki sen matelevan luokseen, tuon kylmän, niljakkaan käärmeen, näki sen lähenevän kietoutuakseen hänen ympärilleen, tyrehdyttääkseen veren hänen suonissaan. Hän näki sen kiemurtelevat renkaat, kuuli sähinän, joka läheni lähenemistään—ja avutonna, puutuneena, kivettyneenä hän tuijotti siihen, rohkenematta kysyä, huutaa tai edes huoata.
Helenakin oli häneltä mennyttä.—Tyttö tosin ei siihen ollut syypää, eipä suinkaan. Hän salli kuten ennenkin Boleslavin perjantaisin soittaa neitsytkodin ovikelloa, puhutteli häntä ystävällisesti, koettipa olla iloinenkin ja viihdyttää häntä lempeällä leikinlaskulla. Mutta oliko sitten laita niin, että hän itse oli niin tykkänään muuttunut, että näki koko muun maailman, jopa lemmittynsäkin ainoastaan häpeästä ja tuskasta kudotun harson lävitse, tai oliko tyttö siitä päivin alkanut soittaa ainoastaan armeliaan säälin säveltä, lyhyesti—Boleslav tunsi tulevansa yhä raskaammalle mielelle ja rohkeni tuskin enää katsoa tyttöä silmiin.—
Eräänä päivänä otti hänet vastaan Helenan sijasta itse vanha neiti. Tämä niiaili ja hymyili kuten aina, nimitti itseään hänen nöyrimmäksi palvelijakseen. Mutta se, mitä hän ilmotti, merkitsi heidän erottamistaan. Kirkkoherra, neidin rakas veljenpoika, sai hän sammaltaen ilmoille, ei enää katsonut sopivaksi tyttärensä seurustelua korkeasyntyisen junkkarin kanssa ja oli sentähden määrännyt, että tytön oli lähteminen Königsbergin kaupungista niin pian kuin suinkin.
Helena sanoi jäähyväiset pienessä sinisellä lakkasinetillä suljetussa kirjeessä.
Rakas, rakas Boleslav!
Isäni käskee minun välttää sinua, ja minun täytyy olla hänelle kuuliainen. Jääös hyvästi. Sinä olet minulle iäti, iäti rakas. Sen vannoo sinulle oma