Helenasi.
Kuusi hätäpikaa kirjotettua riviä on liian laiha matkaeväs sille, jolla on kaipauksen ja kieltäymyksen elämä edessään. Mutta voiko hän enempää toivoakaan? Eikö siinä ollut rakkautta ja uskollisuutta yllinkyllin, että Helena lupasi pitää hänestä kiinni, kun kaikki, kaikki väistyivät hänen, häväistyn, tieltä syrjään?
Tästedes ajatteli hän häntä kuin kirkastettua, pyhää olentoa. Hänen kuvansa suli yhteen neitsyt Maarian kuvan kanssa, jonka hän oli nähnyt tuomiokirkossa, ja tyttöä ajatellessaan näki hän tämän sädekehän kaunistamana, liljojen ja punaruusujen ympäröimänä.
Jollei hän olisi ollut niin ylen nuori, olisi hänet rahtunen itsekkyyttä ja tarmoa auttanut hervottomista huolistaan, mutta lapsellisessa kunnioituksessaan, jonka hän yhä vieläkin tunsi lamauttavana itseään painavan, ei hän rohjennut vaatia isältään edes varmuutta, saatikka sitten tiliä.
Vasta tämän äkillinen näyttäytyminen herätti hänet vastarintaan.
Hän oli nyt seitsentoista vuotias ja olisi muutamien kuukausien kuluttua voinut päästä yliopistoon, jollei hänelle moneen kertaan olisi viittailtu, että hänen poistumisensa oppilaitoksesta oli erittäin suotavaa. Hyvä tätikin, joka tähän asti oli huolellisesti välttänyt mainita tuota huhua, jonka painon alla hän kärsi sanomattomasti itsekin, oli nyt säälivin sanoin ottanut puheeksi, kuinka hänelle olisi parasta loitota.
Toisissa olosuhteissa olisi hänen intonsa ja kunnianhimonsa noussut moista ehdotusta vastaan, mutta nyt tunsi hän ainoastaan sanomatonta katkeruutta, ja halusi paeta häpeätaakkoineen johonkin, jossa ainoakaan ihmissilmä ei häntä näkisi.
Tässä mielentilassa seisoi hän eräänä päivänä isänsä edessä.
Tämä oli saapunut hankkiakseen apua niskottelevia talonpoikiaan vastaan ja oli tavannut kaikki ovet suljettuina. Hän kuohui raivosta, koko hänen olentonsa näytti hukkuneen epätoivon uhkaan. Nähdessään hänen lyhyen, tanakan vartalonsa, hänen häränniskansa, hänen harmaat, säkenöivät silmänsä ja punaiset, pöhöttyneet kasvonsa, valtasi Boleslavin sama pelko, jota hän oli tuntenut poikavuosinaan. Hän kokosi kaikki voimansa; mutta kovan onnen kysymys ei sittekään tahtonut päästä hänen huuliltaan.
»Isä—onko totta, mitä ihmiset»...