Harmaissa silmissä kiilui hurjan epäluulon liekki.
»Hä—mitä ihmiset juttelevat?»—
»Että sinä olet antanut opastaa ranskalaiset Kissanportaan ylitse?»—
»Ja entä jos se olisi totta, keltanokka? Entä jos olisin jaloin tallatun Puolan kansan puolesta tahtonut kostaa tälle raukkamaiselle preussilaiselle rosvojoukolle? Nuo typerät, laiskat orjasielut saisivat vain ansaitun palkkansa, jos suuri Napoleon hirtättäisi heidät kaikki tyyni!—Älä tuijota lainkaan, nulkki! Olen tehnyt vain, mitä inhimillinen velvollisuuteni vaati.—Kahleihin kytketyt ovat minua rukoilleet, ruoskitut ovat minulle huutaneet: pelasta meidät—pelasta meidät!—Pelastaa en heitä voinut, se jäi suuremman miehen tehtäväksi, mutta saatoin auttaa häntä, tuota, joka kostonenkelinä syöksyy yli turmeltuneen Europan—saatoin auttaa häntä tuhoamaan konnia, missä ne olivat minun käsiini joutuneet.»
Näin, hän puhui, ja hänen lyhyt vartalonsa näytti kasvavan.—Hänen silmänsä salamoivat. Yltiöpäisyyden hurmahenki, joka niin paljo muistuttaa taivaallista sisartaan, innostuksen hengetärtä, levitti hehkuvan punaisen vaippansa hänen ylitsensä.
Kauhistuneena Boleslav vetäytyi taaksepäin. Hän tunsi syvästi, että hänen ja tämän miehen väliltä oli jokainen side katkennut.
»Soittakoot vain suutansa», jatkoi ukko, »nyhjikööt vain minut nähdessään kyynärpäillänsä toisiaan kylkeen, hittojako minä siitä huolin.—He eivät kuitenkaan tohdi käydä kimppuuni niin kauan kuin sätkyttelevät korsikkalaisen jalopeuran käpäläin välissä.—Ja kuka muuten voi sen todistaa? Jollei pöllöpäätä Reginaa olisi isänsä pelotellut pahanpäiväiseksi ja siten saanut hänet lörpöttelemään, otaksuisi jokainen, että teräväpäinen eversti Latour on yksinään löytänyt tien virran poikki ja metsän lävitse. Mutta nyt hän on niskoillani—tyttöriepu. Ja talonpoikia en saa enää patukallakaan pidetyksi kurissa, niin hellästi he rakastavat minua siitä pitäen. Jos on totta, mitä lehdet kertovat, että kuningas piakkoin päästää tämän koiralauman vapaaksi, silloin repivät he minut arvelematta.—Onnittelen sinua perintösi johdosta, poikaseni.»
Nämä olivat viime sanat, jotka hän kuuli isältään, sillä keskustelun keskeytti samassa täti astuen hänen työhuoneeseensa, missä he olivat.—Vanha ylhäinen nainen väisti paroonin punaista, karkeaa kättä, joka hänelle oli tervehdykseksi ojennettu, kuten väistetään myrkyllistä matelijaa, ja pyysi sitten kammoaan hilliten häneltä muutamiksi minuuteiksi kahdenkeskistä keskustelua.
Mitä tässä neuvottelussa päätettiin hänen kohtalostaan, ei hän saanut kuunaan tietää, sillä ennenkuin tämä lyhyt hetkinen oli lopussa, oli hänen tähänastinen elämänsä jäänyt kauaksi hänen taakseen ikäänkuin sydäntä painava unelma, mutta hän seisoi kadulla tuumien mistä portista hän vaeltaisi avaraan maailmaan.
Hänen seikkailurikas vaelluksensa päättyi pienelle maatilalle eräässä Liettuan sopukassa, missä hänelle suotiin lepoa ja työtä ja missä hänellä oli tilaisuus kehittyä kelpo maanviljelijäksi.