»Käskijä olen täällä minä», tiuskaisi Boleslav.
Silloin muutti hän menettelytapansa ja koetti liikuttaa tämän ankaran miehen sydäntä.
»Herra kapteeni, olkaa armollinen minua onnetonta isää kohtaan. Olenhan teitä kerran kantanut käsivarsillani. Olitte silloin niin pieni, aivan pieni. Ja aina olette ollut minulle rakas... Eikö niin, rakkaat ihmiset, junkkarimme puolesta olisimme aina olleet valmiit uhraamaan henkemme?»
Hän oli siksi hyvässä lihassa, ettei voinut langeta polvilleen Boleslavin eteen, muuten olisi hän sen tehnyt. Sitten, kun hän näki, kuinka hänen poikaansa laahattiin pois, juoksi hän epätoivoissaan hänen perästään ja koetti tarttua hänen takkinsa liepeeseen. Mutta silloin sulkeutui ovi heidän välilleen.
»Avain minulle!» käski Boleslav.
Vanhus heittäytyi portaille ja vasaroi nyrkeillään tammilautoja.
Sivustamies, jota hänen apulaisensa seurasivat, toi avaimen Boleslaville.
»Mikä on nimesi?»
»Michel Grossjohann», vastasi schrandenilainen ynseästi.
»Ja te toiset?»