»Nostoväen miehet!» huusi hän äänellä, joka kaikui kauas yli kirkkomäen. »Tiedätte, että kuusi tuntia sitten olette tulleet sotalain alaisiksi ja että pieninkin kapinan yritys maksaa henkenne. Mitä ennen on tapahtunut, sitä en tahdo ottaa lukuun. Mutta ken ei tästedes hengenvedossa ja murisematta tottele käskyjäni, hänen päähänsä heti paikalla ammun kuulan.»
Felix Merckel, jonka päästä vuoti verta virtanaan, oli sillävälin toipunut ja koetti nousta pystyyn. Mutta veri, joka virtaili pitkin hänen kasvojaan, pimitti hänen näkönsä, niin ettei hän tiennyt, missä oli.—
»Riisukaa häneltä miekka!—Sitokaa hänet!» käski Boleslav.
Nostoväen miehet katselivat toisiansa. Heillä ei ollut mitään nuoraa. Epäröiminen saattoi jälleen merkitä paljo.—Nopealla päättäväisyydellä hyppäsi Boleslav hevosen selästä, tempasi suitset sen suusta ja ojensi hihnat vasemmalle sivustamiehelle.
»Eteenpäin! Kaksi seuraavaa menee auttamaan!»
Vitkalleen, myrkyllisen aroin katsein kävivät he toimeen. Maassa makaava huitoi käsin ja jaloin ympärilleen ja koetti hihallaan pyyhkiä verta silmistään. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat. Hihnat kiertyivät hänen ranteihinsa ja vaahtoiset kuolaimet saivat tehdä kapulan virkaa.
Hevonen oli sillävälin lähtenyt tiehensä ja pelästyneen joukon lävitse murtautunut vapauteensa.
»Viekää hänet kirkkoon», käski Boleslav.
Samassa saapui vanha ravintolan isäntä ulvoen ja väännelleen käsiään.
»Felix», parkui hän, »mitä he ovat tehneet sinulle? Älä salli sitä. Huuda toki apua! Auttakaa häntä hyvät, ihmiset! Minä olen esivalta. Tahdon, että autatte. Käsken niin.»