»Odotan teidän ilmotustanne, herra luutnantti», huusi hän uhaten.
Hänelle vastasi nauru juopuneen kurkusta.
He siis kapinoivat. Hänen aavistuksensa ei ollut pettänyt.
Hän tempasi miekan huotrastaan.—»Hiljaa!» komensi hän.
Riveistä kuului murinaa. Pari kolme astui taisteluun vaativina rintamasta esiin. Luutnantti Merckel päästi haukkumasanan ja vetäisten miekkansa syöksähti Boleslavia kohden.
Lähimmässä tuokiossa heitettiin arpa elämästä ja kuolemasta. Voi sitä, ken epäröi!
Välähdys—suhahdus—ja kimeästi kirkaisten vaipui luutnantti Merckel hiekkaan.
Rivit tahtoivat hajota, tahtoivat syöstä hänen kimppuunsa, mutta ällistys ja kauhistus oli ne kivetyttänyt.
»Hiljaa!» kaikui jyristen uudestaan, eikä kukaan tohtinut liikuttaa silmäripsiäänkään,
Boleslav piti vasemmalla kädellään pistoolin satulakotelosta ja viritti hanan, antaen ohjasten solua asetta pitelevään oikeaan käteensä.