»Piru vieköön liemesi!» huusi poika ja löi pulloa miekkansa tupella. »Kunniaani en myy mistään Juudaksen hinnasta! Kunniani ei salli tukkia suutaan! Kunniani vaatii, että repäisen sydämen sen kirotun koiran rinnasta! Ja sen minä teen.—Tämä isänmaamme häväistys on kerrankin juuritettava pois. Tämä ruttopaise on leikattava ja tulella poltettava pois preussilaisen upseeriston ruumiista! Minä teen sen! Niin totta kuin olen urhoollinen sotilas! Niin totta kuin kunniani tähden tahdon kuollakin!—Hyvästi näkemiin, isä! Minun on vielä mentävä sanomaan jäähyväiset lemmitylleni!»
Ja suipistaen huulensa vihellykseen, marssi puolijuopunut sankari pellolle, kolkutellen säännölliseen tahtiin miekkansa kärjellä lattiaa.——
Ratsastaessaan kohta neljän jälkeen kylään näki Boleslav tien akkoja ja ukkoja täytenään, jotka äänettöminä ja arkoina kuten paha omatunto väistyivät hevosen kavioiden tieltä ja sitten juoksivat hänen perästään. Hän kopeloi pistoolejaan ja vetäisi miekkansa höllemmälle huotrastaan, sillä hän aavisti ottelua, joka hänellä oli edessään.
»Jolleivät he sotilastakin mukana ole muuttuneet uusiksi ihmisiksi, voi heidän päähänsä pälkähtää nujertaa minut rintaman edessä», ajatteli hän ja hänen rintansa kohoili täyteläämmin.
Kirkkomäen läheisyydessä oli joukontungos vielä suurempi. Hänen täytyi ratsastaa vitkalleen antaakseen heille aikaa väistyä tieltä. Sieltä täältä kuuli hän puoliäänekkään naurahduksen tai hampaiden välitse muristun kirouksen. Muuten syvä hiljaisuus.
Kirkon päätyseinämälle, noin kahdenkymmenen askelen päähän porraskivistä, näki hän miehistön asettuneen kaksinkertaiseen riviin, jossa ensi arviolta saattoi olla viisi- tai kuusitoista ruotua.
Luutnantti Merckel asteli rintaman edessä kahtaannekäsin, kuiskuttaen—kuten näytti—milloin sille, milloin tälle kehottavia sanoja. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen käyntinsä oli horjahtelevaa, pari kolme kertaa joutui ratsumiekka, jota hän kantoi, hänen jalkojensa väliin.
Boleslav heitti nopean, tutkivan katseen pappilaa kohden. Sen ikkunat olivat tiiviisti verhotut. Puutarhassakaan ei näkynyt elonmerkkiä.
Syvään hengittäen ratsasti Boleslav väkikehän sisään, joka sulkeutui hänen takanaan. Taasen hän seisoi—yksin kaikkia vastaan—schrandenilaisten susien kanssa vastatusten, mutta tällä kertaa herrana.
Samalla tunsi hän, että rautainen tyyneys, jota hän aina tunsi, milloin oli kysymys elämästä ja kuolemasta, ei tälläkään kertaa ollut pettänyt.