XVI.
Tunkeuduttuaan kahta tuntia myöhemmin töllisteleväin joukkojen lävitse, jotka taikauskoisen kammon valtaamina mulkoilivat häneen, ikäänkuin hän olisi osannut noitua, ja päästyään niitylle, jolla ei ollut ainoatakaan ihmistä, tuntui hänestä kuin olisi hän jättänyt metsänpetojen häkin, petojen, joiden kesyttäminen hänellä oli tehtävänään.
Vaara näytti nyt lopultakin olevan ohitse. »Kun heidät olen tänään saanut hallituksi», tuumi hän itsekseen, »eivät he enää huomenna uskalla mukista.» —Hän ojensihe iloissaan saavutetusta voitosta.
Vielä vain jäähyväiset Reginalle—ja kaikki huolet olivat ohitse. Hänen edessään levisi jälleen kukkiva maailma—hän oli kuulevinaan kaukaa houkuttelevaa rumpujen pärinää ja sotahuutoja.
»Nyt Reginan luo!» huusi hän äkkiä syvältä sydämestään puuskahtavalla riemulla, niin että säikähti itseään. Valmistuakseen vaikeaan tehtävään päätti hän tehdä kierroksen metsän lävitse, ennenkuin suuntaisi askeleensa Kissanportaalle.
Aurinko kallistui metsän latvoja kohden. Kevätvihreille niityille levisi utuisia varjohuntuja, ja vetisistä ojista nousi väkevä mudan tuoksu.
Honkametsä vain seisoi jykevänä ja äänetönnä kuten talvisaikaankin. Ainoastaan sieltä täältä pilkisti vaalean vihreä lehtivesa näkyviin hirsijyleikön lomasta.
Hän heittäytyi sammalikkoon selälleen ja katseli päivänvaloa, joka kuin purppurainen kudos riippui tiheikön yllä.
Vielä, kerran antoi hän viime tuntien uhkayrityksen liukua editsensä.—Pappilan tiiviisti verhotut ikkunat muistuivat hänen mieleensä. Kuinka huolellisesti Helena osasikaan häneltä estää jokaisen silmäyksen alueelleen! Täytyihän tytön sentään tietää, mitä hänen esiintymisensä kylässä merkitsi. Täytyi toki tietää, että hän huomenna lähtisi täältä eikä mahdollisesti palaisi konsanaan.