Eikö Helena tuntisi lainkaan kaipausta puhutella häntä ensin vielä kerran? Eikö hetki, johon hän oli kirjeessään viitannut, ollut lyönyt tänään? Mitä auttoi kirje, jota hän kantoi povellaan, jos käsi, joka sen oli kirjottanut, vetääntyi hänestä pois? Lemmityn kuva oli nyt vaalennut tykkänään eikä se voisi seurata häntä taistelussakaan, jollei Helena itse sitä verestä.
»Jos hän minua rakastaa, kutsuu hän minua. Jollei hän kutsu, olen hänet menettänyt.»
Näin päätellen jätti hän metsän ja astui sillalle.
Heleään viheriään pukeutuneena hymyili puisto häntä vastaan. Poppelien latvoilla lepäsi hopeainen hohde, ja muratit tummanvihreinä häämöttivät niiden välistä.
Kuinka kaunis olikaan tämä kotipaikka, joka hänelle ei tarjonnut muuta kuin huolta ja tuskaa! Kuinka paloikaan hänen koko sydämensä noille kurjille raunioille, joissa hän sai asustaa kuin mikäkin pahantekijä! Oliko se kenties tuon naisen tähden, joka vapaaehtoisesti oli jakanut hänen kurjuutensa ja tahtoi tehdä oman kurjuutensa portaaksi hänen onnelleen?
Mutta hän ei enää ollut huolissaan siitä, mitä oli tuleva. Hän tiesi itsensä terästetyksi heikkoutta ja paheita vastaan, sittenkuin isänmaa oli hänet kutsunut. Hän olikin muuten jo kauan tuntenut olevansa Reginasta vapautunut. Aikoja sitten oli tyttö jälleen palvelustyttö, kuten hän itse herra.
Vielä yksi ainoa yö—ja papin kirous oli joutunut joutavaksi loruksi.
Kuinka oli Reginan käyvä?— —Sai katsoa itse eteensä. Olihan hän turvannut tytön tulevaisuuden. Enempää ei kukaan voinut häneltä vaatia. Ja lahjan tahtoi hän tänään tehdä kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, jotta Reginaa kosittaisiin, kuten rikasta leskeä konsanaan... Jättiväthän tuhannet vaimonsa ja lapsensa nälkään ja kurjuuteen, eivätkä siltä saaneet räpäyttää silmäripsiäänkään, kun murhaavat kuulat lentelivät. Miksi hänen tarvitsi huolehtia siitä, kuinka tämä vieras olento jaksoi kestää yksinäisyytensä?
Niin karaisi hän itseään, sillä hänen sydämensä sykki sangen levottomasti...
Ja kun hän saapui Kissanportaan päähän, näki hän toiselta puolelta pensasten takaa tutun olennon, jonka laskeutuva aurinko kirkasti kultaisella hehkullaan.