Hänestä oli kuin arpea alkaisi polttaa hänen alahuulessaan.
»Vielä hänen kerallaan suloinen hetki ja sitte tapa hänet—niin on hän kaikista tuskista vapaa», kuiskasi ääni hänelle.
»Tämähän on sulaa mielettömyyttä!» ajatteli hän väristen.
Ja taasen vajosivat heidän silmänsä toisiinsa. Sielut eivät tienneet mistään vastarinnasta, vaikkakin ruumiit pitivät epätoivoisesti puoliaan.
»Pelasta itsesi», kuului ääni. »Ajattele kirousta! Säilytä itsesi puhtaana isänmaalle!»
Hän mietti sanaa, jolla voisi haihduttaa tämän hurmaavan lumouksen. Mutta hän ei löytänyt.
Sitten nousi hän ja meni avoimen ikkunan ääreen viillyttääkseen otsaansa yöilmassa. »Puhu—toimi—lopeta äänettömyys!» kehotti hän itseään. Silloin muisti hän kirjeet, joista Regina oli puhunut.
»Anna minulle kirjeet!» sanoi hän. Hänen äänensä kuului tuimalta.
Regina nouti pinkan valkokuorisia kirjeitä, jotka hän asetti herransa paikalle pöytään. Tämä avasi päällimäisen ja tuijotti paperiarkin ylitse tyhjään ilmaan.—
Eikö olisi parasta jo nyt mainita, mikä oli välttämätöntä? Miksi viivyttää eron hetkeä, jonka kuitenkin täytyy tulla?—Mutta kammoksuen karkotti hän tämän ajatuksen mielestään. »Saakoon hän iloita puoliyöhön asti.—Suloinen hetki ja sitten—»