»Ethän ole kattanut itsellesi», huomautti hän.
»Saanko minä, herra?»
»Tietysti saat!»
»Ja teille—mitä viiniä, herra?»
Boleslav hengitti syvään. »Ei mitään.»
Jälleen istuivat he vastatusten rauhallisessa lampunvalossa, kuten niin usein talvipuhteina, lumen pyrytessä ikkunaruutuja vasten ja myrskyn orsia ravistellessa. Nyt lentelivät sieltä hentosiipiset hyttyset ja leudot, tuoksahtelevat henkäykset hiipivät niiden kera huoneeseen. Hentojen lehtiritvojen välistä pilkkui nouseva kuu, joka pääsiäisen jälkeen oli ensi kerran täyttynyt.
Boleslav työnsi lautasensa syrjään. Ruoka ei maittanut. Siitä ei ollut mitään hyötyä, että viini oli jäänyt kellariin. Päihtymys, jota hän oli tahtonut välttää, huumasi jo hänen jäseniään.
Ja kun hän salavihkaa vilkaisi Reginaan, pelästyi hän, sillä tytön silmät lepäsivät hänessä niin autuudesta juopuneina kuin tämä olisi taivaan ja maan unhottanut hänen tähtensä. Surut ja huolet olivat kadonneet hänen kasvoiltaan. Ne olivat jälleen pyöristyneet, ja uusi kukoistava tuoreus loisti hänen poskillaan. Mutta Boleslav ei ollut konsanaan havainnut hänessä sitä haaveellista vienoutta, joka tänään virtaili hänen koko olennostaan ja jossa hän sieluineen ja ruumiineen näytti liukenevan sulaan alttiuteen.
»Regina», kuiskasi Boleslav. Sydämenlyönnit, jotka tuntuivat puuskahtelevan aivan kurkkuun saakka, varottivat häntä: »Ole varuillasi— —ole varuillasi—tämä on viimeinen kerta, kun hän johdattaa sinua kiusaukseen».
»Viimeinen kerta!» kuului vastakaiku hänen povestaan. »Hän kuolee! Hän menehtyy ikävään ja tuskaan.»