»Miksei silloin», jupisi hän, »kun vielä oli aika?» —Mutta sitten juolahti hänen mieleensä polttavana ajatus, että täten hänen suojelushenkensä vielä kerran tarjosi hänelle pelastavan kätensä ja että sen poistyöntäminen olisi ollut rikos Jumalaa ja kaikkea hyvää vastaan.
»Sinun täytyy—sinun täytyy!» huusi ääni. »Muuten et ole niiden kuulien arvoinen, joita Ranskassa parhaillaan sinua varten valetaan.»
»Eikö se ollut sallimus, jonka ainoastaan taivaan armo oli saattanut säätää, että tytär suurimmassa hädässä astui väliin muuttamaan isän kirousta siunaukseksi?»
Hän katsoi kelloa. Puuttui vain muutamia minuutteja mainitusta kellonlyömästä.
Vaivaloisesti nousi hän.
»Minun täytyy mennä kylään», sanoi hän. »Minun on puhuteltava erästä henkilöä.» Ja kuinka hän välttikin katsoa Reginan silmiin, tunsi hän hänen hellän, rukoilevan katseensa sattuvan sielunsa sisimpään.
»Palaan pian jälleen», sammalsi hän.
Regina pani kätensä ristiin ja asettui äänetönnä hänen eteensä.
»Mitä tahdot?»
Sanat takertelivat Reginan kurkussa. »Herra, minua niin ahdistaa—minusta on—kuin olisi tulossa jokin onnettomuus.»