Sitten sysäsivät aallot ruumiin verkalleen pinnalle ja huojuttivat ja kääntelivät sitä, kunnes kasvot sukelsivat ylöspäin ja kuu valaisi niitä kirkkaasti.
Rannalla vallitsi syvä hiljaisuus. Liikahtamatta, henkeään pidätellen tuijotti jokainen alas kuolleen kasvoihin, joka jäykin avoimin silmin näytti uhkaavan ja varottavan.—Veteen pistävä puunjuuri oli tarttunut nutun liepeeseen ja piteli ruumista kiinni, jottei virta voinut viedä sitä alaspäin. Vain hiljaa ja varovasti, ikäänkuin leikitellen, sysäili virta ruumista sinne tänne, niin ettei kukaan voinut välttää ylöspäin kääntyneiden kasvojen näkemistä.
Hyvinkin kymmenen minuuttia vallitsi syvä äänettömyys, sitten kuului uudestaan kahinaa ja ritinää vesakosta, ja arkana, hartiat kumarassa, kuten ruumistunut paha omatunto, hiipi muuan schrandenilaisista tiehensä.
Seurasi toinen, kolmas, neljäs,—ja pian jäi onnettomuuden paikka autioksi.
Vanha puuseppä, joka horisten ja muristen oli raukein silmin tuijottanut tyttäreensä, vilkaisi ympärilleen ja älysi olevansa yksin.
Silloin päästi hän käheän huudon: »Tulipalo, tulipalo!» heitti pyssynsä ruumista kohden, niin että ase pulskahtaen upposi virtaan, ja juoksi hoiperrellen toisten jälkeen.
Kissanportaan tienoilla ei enää liikahtanut mikään.— —Boleslav oli pelastunut.
Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni käsittämään mitä näki. Aivan huumautuneena tuijotti hän milloin ruumiiseen, milloin katkenneeseen käsipuuhun.
»Sinun olisi jo aikoja sitten pitänyt laittaa uusi sijaan», ajatteli hän tylsämielisesti leikkien kappaleilla.