Sitten, ikäänkuin unesta heräten, meni hän takaisin rannalle ja jyrkännettä alas.—Silloin huomasi hän taitettuja oksia ja aivan äskettäin poleksitun maan, ja häälyvä epäluulo heräsi hänen mielessään. Mutta sen karkotti heti toivo, että hän vielä ehtisi virottamaan tytön eloon.
Juurta myöten ryömi hän kahdareisin ruumiin lähelle ja veti sen miekankahvalla rannalle...
Siinä lepäsi nyt Regina välkkyvällä sannalla ja vesi valui hänestä satoina pieninä puroina. Miekallaan ratkoi Boleslav märän nutun hänen ruumiiltaan; silloin huomasi hän verta, joka oli punannut paidan—ja kun hän repäisi senkin pois, näki hän kuinka vasemman rinnan alta pulppusi pieni, heleänpunainen lähde.
Silloin tiesi hän, mitä taannoinen laukaus oli merkinnyt.— —Ja kun ensimäinen hurja kostonhimo, joka hänelle huusi: »mene ja sytytä heidän talonsa tuleen ja hakkaa heitä maahan, kunnes he sinut itsesi lyövät kuoliaaksi!»—kun tämä ensimäinen raivoisa kostonhimo alkoi tasaantua, vaipui hän ruumiin viereen maahan ja purskahti tuskaloiseen itkuun. Kauan makasi hän niin, sitten nousi hän hitaasti, nosti ruumiin hartioilleen ja kantoi sen murhaajain jälkiä myöten rinnettä ylös, porrassillan ylitse saarelle. Se ei ollut mikään keveä taakka, ja kaksi kertaa nyykistyi hän läähättäen sen alla polvilleen.
Puutarhamajaa ympäröivän pensaston laitaan täytyi hänen se laskea maahan, sillä hän pelkäsi aivan nyykistyvänsä. Siinä lepäsi nyt Regina, samassa paikassa, mistä Boleslav oli hänet löytänyt verta vuotavana ja elotonna isän hautajaisten jälkeen. Kuunsäteet leikkivät kuten silloinkin hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta tällä kertaa ei hän enää kuunaan palaisi eläville ilmoille.
»He ovat siis sinut sittenkin yhyttäneet!» huudahti Boleslav purskahtaen kimakkaan nauruun.—Pistävä kipu vavahti hänen takaraivossaan.—Hänestä tuntui, että hänen täytyi tulla mielipuoleksi, jos nämä suuret, jäykät, kiillottomat silmät kauemmin katsoisivat ylös häneen.
Huoli siitä, että tietäisi ruumiin olevan hyvässä korjuussa, ennenkuin poistui mailta, sai hänet jälleen suunnilleen.—Saattaisivathan schrandenilaiset kuopata murhatun johonkin metsään, jottei oikeudella olisi tihutyöstä mitään todistuksia käsissään.
Ainoa, johon ainakin saattoi luottaa, oli vanha kirkkoherra, sillä vaikkakin hän oli heidät kironnut ja julistanut pannaan, ei hän antautunut osalliseksi tällaisiin konnantöihin.
Boleslav päätti hänet herättää heti unestaan ja tuoda paikalle, jotta myöhemmin olisi todistaja, hänen itsensä harhaillessa sotatanterilla—herra tiesi missä.
Torninkello löi yksi, kun hän saapui kyläntielle. Kirkonovella näki hän vartiain äänettömästi astelevan edestakaisin, muuten näytti kaikki vaipuneen syvimpään uneen.