Silloin kuuli hän muutamasta majasta, jonka ohitse kulki, äänekästä elämöimistä, huutoa ja rähinää.
Hän katsoi lähemmin ja huomasi viheriän kirstun, puuseppä Hackelbergin ammattikilven, joka synkkänä katseli alas telineiltään.
Puusepän sopertelemat sanat johtuivat hänen mieleensä. »Nyt saa hän täyttää lupauksensa ja tehdä tyttärelleen ruumisarkun», ajatteli hän. Ja katkerin mielin päätti hän, jos vanhus olisi tajullaan, heti paikalla ilmottaa hänelle hänen tyttärensä häpeällisen kuoleman ja vaatia häntä täyttämään lupauksensa.
Hän astui pimeään eteiseen. Oikealla kädellä sijaitsevasta huoneesta tunkeutui juopuneen kurkun ilettävä huuto ja parku hänen korviinsa. Väliin sekaantui lyhyitä, puuskahtelevia sihahduksia ja sähähdyksiä, joita hän ei voinut käsittää.
Hän avasi oven. Silloin näki hän kuvan, niin hirveän, että hän, vaikka olikin tänään saanut tottua kauhuihin, vavahti kalveten takaisin.
Vanha puuseppä hyppeli repaleiksi revityissä vaatteissaan ja vuotaen verta kaulastaan ja käsivarrestaan ympäri huonetta, jonka likaisen kurjuuden kuu valaisi räikeällä valollaan. Hänet näytti tanssitauti saaneen valtoihinsa. Kaikki hänen jäsenensä tärisivät ja suun ympärys oli vaahdossa. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti ja tempovat vävähdykset vääristivät hänen kasvojensa lihakset.—Oikeassa kädessään riippui hänellä suuri höylä, jonka rengasmaiseen kädensijaan hän oli pistänyt koukistuneen kätensä ja jota hän turhaan koetti pidellä lujemmin kiinni tanssivilla sormillaan. Missä hän vain näki puupinnan, pöydässä, seinissä tai lattiata täyttävissä lautakasoissa, koetti hän sitä vedellä höylällään. Tästä lähti sihisevä ääni, joka jossakin mutkassa tai oksassa aina jyrkästi katkesi.
»Se on pian valmis!» huui hän.—»Vielä vetäys»—sss—sss—»ja laudat ovat yhdessä»—sss—sss— —»kirotut yölepakot, eivät jätä ihmistä rauhaan»—sss —sss—»eteenpäin—hei—tulipalo—tulipalo—linna palaa—tulipalo!—Luiki tiehesi, naikkonen—jos sanot minut nähneesi—tauloineni ja pellavakuontaloineni»——sss—sss—»en tee sinulle kirstua»—sss—sss—»pois tieltäni, käärme»— —
Hän oli törmännyt Boleslaviin, joka kamalan aavistuksen vetämänä oli asettunut hänen tielleen ja jota hän nyt näytti pitävän tyttärenään.
»Mene takaisin—pois Kissanportaalta ... täällä saa parooni tänään osansa—takaisin—taikka»— —hän asetti höylän tähdäten poskelleen—sitten hän, uuden näyn ahdistamana, huusi hengenhädissään: »Tulipalo—tulipalo—tulipalo», koetti ryömiä pöydän taakse piiloon ja höyläsi samalla vaatteidensa riekaleita.
»Tulipalo—tulipalo! Menkää tiehenne—en minä ole sitä tehnyt—tyttäreni on valehdellut—liekit leiskuvat—tulipalo, tulipalo—kuinka liekit leiskuvat!»—