Liekeistä, jotka näyttivät olevan hänen juoppohulluutensa huippukohta, joutui hän jälleen yölepakoihin, joita hän koetti pelotella pois käsin ja jaloin, kunnes taas kykeni jatkamaan työtään, tällä kertaa höyläten pöydänreunaa.
»Pian se on valmis»—sss—sss—»parisen lautaa vain vielä»—sss—sss—»tyttäreni on nyt raatona—nyyskähti nenälleen»—sss—»hienosti kiillotetaan kirstu»—sss— —»nyt makaa hän siellä eikä enää hauko henkeään»— —sss—»näestä—miksetkäs mennyt tiehesi!— —Isä ampuu kuin peijakas»— —sss— —sss—»kyllä paroonikin saa tänään kylkeensä»— —sss—»olemme vartavasten saapuneet—eläkööt kaikki miehet—eläköön Merckel!»— —sss—»Alas portaalta, lutka—ovatko ranskalaiset taasen kintereilläsi?— —Ja jollet luiki tiehesi»—hän tähtäsi Boleslaviin.
Hohtavassa kuutamossa näytti hän sätkyttävine säärineen, tutisevine päineen ja tanssivine käsivarsineen kammottavalta kummitukselta, jonka jäsenet ovat kokoonpannut tuhansista liikkuvista renkaista.
Keskellä tähtäämistään päästi hän yhtäkkiä kimakan huudon, ja paetakseen liekkejä, jotka uudestaan häntä tavottelivat, ryömi hän tällä kertaa puukasan taakse, jossa hän lakkaamatta lykkäsi höyläänsä, kunnes yölepakoista alotti uudelleen hullujen houreidensa pöyristyttävän kiertokulun.
Boleslav, joka kauhusta väristen oli raivoavan vanhuksen houreista lukenut hirveän totuuden, ei jaksanut kauemmin katsoa tätä näkyä. Hän pakeni ulkoilmaan, ikäänkuin liekit, jotka mielipuolta ajelivat, olisivat olleet hänenkin kintereillään, eikä hän rauhottunut, ennenkuin oli kylän jättänyt kauas taakseen ja raunioiden varjot kietoivat hänet syliinsä.
XX.
Kirkonkello löi puoli yksi, ennenkuin Boleslav saapui paikalle, jossa hengetön naisen ruumis häntä odotti.
Kuu oli edelleen tehnyt vaellustaan, suojeleva pimeys kietoi kalpeat kasvot, ja pimeästä tuijottivat yhä silmät suurina ja kiillottomina häntä kohden, ikäänkuin tahtoen tehdä rukoilevan kysymyksen, johon ei ollut vastausta haudan tällä eikä tuolla puolen.