Hän heittäytyi polvilleen ruumiin viereen, sanoi jäähyväiset noille sammuneille tähdille ja painoi hiljaa silmäluomet umpeen.
»Sinä kuulut minulle, minulle yksin», sanoi hän. »Kellään muulla ei ole sinuun osaa, ei elämässä eikä kuolemassa.»
Ja mitä hänen tunteensa oli häneltä vaatimalla vaatinut aina siitä pitäen, kun hän oli jättänyt murhamiehen majan, sen päätti hän nyt tyynin mielin täyttää.
Mitä oli tapahtunut, oli ikäänkuin syyllisyyden ketju, johon pitkinä vuosina oli liittynyt rengas renkaaseen kiinni. Tähän ketjuun oli liittynyt ja siihen kiinni taottu sukurutsainen rakkaus. Ja tämän rakkauden tähden, joka oli syntinen kuin helvetti ja puhdas kuin taivas, täytyi kaiken, minkä yö ja hiljaisuus oli siittänyt, tulla myös yöhön ja hiljaisuuteen haudatuksi. Haudatuksi tämän ruumiin kerällä.
Mitä saattoikaan viheliäinen inhimillinen oikeus sovittaa siellä, missä ikuinen sallimus näytti oikeutta istuneen? Eikö olisi ollut tämän hengettömän ruumiin häpäisemistä, jos hän olisi sen laahannut ristikkoaidan eteen uteliaiden vainukoirien nuuskittavaksi?
Tai olisiko hänen sallittava, että pappi, joka elämässä oli vainajan kironnut, nyt kuoltua lukisi hänen ylitsensä ammattisiunauksensa? Kuinka paljo silloin enää puuttuisikaan siitä, että hänet laskettaisiin kirstuun, jonka isän murhaajankäsi olisi hänelle tehnyt tai että tämän rikostoverit ulvoen ja kiviä heitellen kulkivat ruumissaattona hänen jälestään?
Ei, totisesti! Hän ei saanut joutua schrandenilaisten susien saaliiksi.
Hän, jonka hyväksi tyttö oli elänyt ja jonka puolesta mennyt kuolemaan, on hänelle valmistava viimeisen leposijan. Hän on kätkevä hänet äidillisen maan syliin ja tasottava nurmikon hänen yllänsä, jotteivät kenenkään ruumiinhäväisijän kädet konsanaan häiritse pyhän paikan rauhaa.—
Hän otti ruumiin käsivarsilleen ja kantoi sen nurmikentälle, jolle kuu korkealta taivaalta levitteli valkoisia harsojaan.
Dianan kuvapatsaan pirstaleet loistivat välkkyvän kirkkaina kasteessa kimaltavasta nurmikosta.