Ja päästäen katkeran naurun astui hän lujin askelin kylää kohden.——
Ihmisistä tyhjänä, heleän päiväpaisteen valelemana oli kylän ainoa pitkä katu hänen edessään. Sileät pyöränraiteet loistivat kosteassa savimaassa kuin olisivat olleet hiottua lasia. Pullonsirpaleet, luudanvarvut ja muut roskat täyttivät kuopat, jotka muulloin näyttivät olevan vesirapakkoina.
Oikealla ja vasemmalla, lehmuksien ja kastanjapuiden alla, joiden vihreänkeltaiset syksyn kuihduttamat lehdet riippuivat lerpallaan, oli olkikattoisia talonpoikain majoja, jotka melkein järjestään olivat kuuluneet linnan alustalaisiin ja vasta uuden lain aikana vapautuneet velvollisuuksistaan ja päässeet vapaiden talonpoikien joukkoon. Sinne tänne oli ilmestynyt uusi räikeillä väreillä maalattu aita, joka ikäänkuin uhmaten näytti erottavan äsken saavutetun omaisuuden muusta viljellystä maasta; muuten olivat uudet olosuhteet jättäneet kaiken vanhoilleen. Majojen edustalla kukkivat päivänkukat ja neilikat aivan kuin ennenkin, ja seinämillä riippui märkiä vaatteita kuivumassa aivan kuin ennenkin. Ainoastaan kapakkain luku oli lisääntynyt. Boleslavin silmiin pisti niitä ainakin kolme, kun sen sijaan ennen oli »Kotkan» isäntä yksinään tyydyttänyt paikkakunnan koko tarpeen.
Lähempänä kirkkomäkeä alkoivat vapaiden käsityöläisten tai niinsanottujen »porvarien» valkoiset mökkirivit, joiden asukkaat maksoivat maaveroa linnaan ja joilla sentähden oli oikeus viljellä puutarhatilkkujaan mielensä mukaan. Siellä oli kaksi seppää pajoineen ja kuonakasoineen, siellä oli pari suutaria, vaunujen tekijä, korien punoja—ja oli myös— —
Hän pysähtyi ja hänen katseensa viivähti rappeutuneessa, kurjassa, koko rivin kurjimmassa hökkelissä, jonka oven yllä oli likainen, viheriä kilpi, melkein näkymättömäksi häipyneine kirjotuksineen: »Hans Hackelberg, kylä- ja seurakunnan puuseppä».
Viheriäksi maalattu ruumiskirstu, joka korkealta jalustaltaan näkyi siivottomasta pihasta maantielle, valaisi havainnollisesti asianlaidan niillekin, jotka eivät osanneet lukea.
Tähän esineeseen liittyi Boleslavin mielessä omituinen kuva, joka nyt sitä katsellessa sukelsi esiin menneisyyden hämärästä: Hän näki pienen likaisen tytön, jonka suuret, mustat silmät olivat kyyneleitä tulvillaan ja jonka pörröinen, musta hiusmetsä liehui ympäri kasvoja ja hartioita; hän oli vasemmalla kädellään tarrautunut kiinni tähän puujalustaan ja oikealla painoi suonenvedontapaisesti esiliinansa lievettä poveaan vasten, samalla kuin joukko poikaviikareita heitteli häntä kalikoilla ja kivillä.—Vaikkei hän silloin ollut paljon suurempi kuin tyttökään, oli joukkio hänen lähestyessään luikkinut arkana ja äänetönnä tiehensä. Hänhän oli »junkkari», niin mahtava, että tarvitsi isälleen sanoa vain ainoan sanan, langettaakseen siunauksen tai kirouksen heidän ylitsensä. »Mistä on kysymys?» oli hän kysynyt, ja silloin oli ahdistettu lapsi astunut nöyrästi hänen luoksensa, oli kohottanut hieman esiliinansa kulmaa, juuri siksi, että hän voi pilkistää helmaan ja oli luonut häneen leimuavan katseen kosteista silmistään ja sanonut vihasta värisevällä äänellä: »Nähkääs, tämän he tahtoivat minulta ryöstää.»
Mutta esiliinassa oli ollut pikkarainen varpusen poikanen, joka kai oli pudonnut pesästään.
»Anna se minulle», oli hän sanonut, sillä hän piti linnunpoikasista. Silloin oli tyttö auliisti avannut esiliinansa, jotta hänen tarvitsi vain ottaa. Ja hän teki sen eikä edes epäröinytkään, sillä olihan hän tytön herra. Antajaa ei hän ollut sen jälkeen ajatellutkaan.
Se oli siis hän, tuo samainen naikkonen, jonka kerrottiin neuvoneen ranskalaisille tien ja isän lemmittynä eläneen hänen luonaan aina hänen elämänsä loppuun saakka.