Mutta mistä hänet saattoi löytää? Missä hän lienee eläissään asunut? Kaikissa näissä raunioissa ei ollut ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunankehystä, ei ihmisasunnon merkkiäkään.
Hän kääntyi ja kulki verkalleen linnan ympäri, ohi tornin, joka kohosi rakennuksen päätyseinämältä, minkä mustille, kiviröykkiöille alkoi uudestaan versoa sammalvaippa painaen niihin surumielisen rauhallisuuden leiman. Puisto jättiläispuineen ja niiden juurella rehottavine pensastoineen lepäsi tiheänä kaarena hänen edessään.
Silloin hän näki kolmisenkymmenen askelen päässä edessään nurmikolla, jolla ennen oli seisonut Diana-jumalattaren patsas—rapaantunut kivijalusta ja kivilohkareet ruohikossa olivat kai jätteitä siitä—naisen ... solakan, rotevan naisen, jolla oli pörröiset tummat palmikot; yllään hänellä oli ainoastaan punainen villahame ja paita, ja hän kaivoi maata tarmokkain lapionpistoin.
Boleslav meni lähemmäksi.—Nainen kaivoi yhä eikä nähnyt häntä.—Säännölliseen tahtiin nosti hän aina jalkansa lapionterän olalle ja polkaisi sen helposti kuin juntalla maan sisään varrenjuurta myöten. Samalla hän lauloi laulua, jossa oli ainoastaan kaksi säveltä, ylempi ja alempi, jotka täyteläinä ja kumeina kuin kirkonkellojen äänet kumpusivat hänen rinnastaan.
Paita—karkea, kotikutoinen liinapaita—oli valunut alas olkapäiltä ja jättänyt niskan täyteläät, voimaa uhkuvat muodot paljaiksi.
Boleslavin huudahduksen kuultuaan nainen äkkiä oikaisihe ja seisoi puolialastomia hänen edessään.
Kaksi tummaa suurta silmää leimusi häntä kohden.
»Mitä täältä tahdotte?» sanoi nainen ja tarttui lujemmin lapioonsa ikäänkuin tahtoen käyttää sitä aseenaan. Sitten kohotti hän levollisesti vasemmalla kädellään paidan paljaiden rintojensa peitoksi.
»Mitä tahdotte täältä?» toisti hän.
Boleslav oli vaiti. »Tuoko se siis pani petoksen toimeen? Jalkavaimo—» Mitähän, jos hän vastauksen sijaan ojennettu pistooli kädessään ajaisi koko naikkosen saarelta pois, siten puhdistaen maan, jolla seisoi?