Hänen esiintymisestään näytti kuitenkin nainen tulleen vakuutetuksi, että hänen aikeensa olivat rauhalliset.
»Tänne eivät vieraat saa tulla», jatkoi hän. »Menkää saarelta heti pois. Saatte muuten olla iloinen, ettette ole tarttunut kiinni sudenrautoihin. Menkää!»
Suoraksi ojentuneena seisoi nainen siinä ja viittasi tielle; mutta sitten hänen synkkä katseensa hämmentyi. Vilkuillen arkana syrjään siveli hän mustia hiussuortuviaan taaksepäin päivän paahtamilta poskiltaan ja hapuili käsin rintojaan, joiden alastomuuden hän vasta nyt alkoi tuntea.
»Näytä minulle herran ruumis», sanoi Boleslav.
Silloin säpsähti nainen äkkiä, tuijotti häneen kotvan aikaa silmät selällään ja syöksyi sitten itkien hänen jalkoihinsa.
»Armollinen herra—armollinen herra», kuului puoleksi tukehtunut hämmästyksen huudahdus hänen huuliltaan.
Boleslav tunsi, kuinka hänen sormensa etsivät hänen käsiään, ja sysäsi ne kiihkeästi luotaan.
»Näytä minulle ruumis», sanoi hän, »ja korjaa sitte luusi!»
Tyttö nousi verkkaan, potkaisi lapion syrjään ja meni edeltä—puiston tiheimpään osaan.
Lähimmän pensaan luona pysähtyi hän, kääntyi seuraajaansa ja sanoi pelokkaasti: »Tässä ovat yhdet raudat.»