Boleslav väistyi syrjään.—Jollei hän olisi tiennyt varoa, olisi hän ehdottomasti takertunut rautoihin.
Tyttö taivutti syrjään matalalla lerpottavat puunoksat molemmin puolin käytävää, jota he kulkivat, ja piti niitä kiinni ojennetuin käsin, kunnes Boleslavkin yletti tarttua niihin; muuten olisivat vitsat huiskahtaneet vasten hänen kasvojaan.
Pieni yksikerroksinen rakennus, jonka katolla oli pitkä savutorvi ja jota ympäröivät taimilavojen särkyneet lasikatokset ja myllätyt multakasat, pisti eräästä puutarhan aukeamasta näkyviin. Se oli puutarharakennus, jossa hän poikasena oli usein leikkinyt kukkaruukuilla, siemenillä ja juurimukuloilla. Ainoastaan tämä oli tulelta säilynyt, kai siksi, ettei murhapolttaja löytänyt tietä sen luo.
»Täällä on miina», sanoi jälleen nainen, viitaten kumpuun, joka näytti äsken pengotulta myyränmättäältä, ja mutisten puoleksi itsekseen hän jatkoi: »Ken tänne tulee, on surman oma.»
Boleslav kumartui maahan, kaivoi käsillään sytyttimen möyheästä maasta ja heitti sen kauaksi luotaan, niin että se kovalla paukauksella räjähti muutaman puun runkoa vasten.—
Tyttö käänsi päätänsä hieman syrjään ja tuijotti häneen aralla, kauhistuneella katseella—kuin hän olisi tehnyt jonkin pyhäinhäväistyksen.—
Sitten hän aukaisi oven.—
Pimeä eteinen oli heidän edessään.—
Rakennuksessa oli kaksi huonetta. Vasemmalla oli ennen ollut puutarhurin asuinhuone, oikealla hänen työhuoneensa.
Vasemmanpuolisesta huoneesta, jonka ovi oli puoliavoinna, lemahti väkevä ruumiinhaju Boleslavia vastaan.