Hän astui sisään.
Pienen, pimeän huoneen keskellä lepäsi eräänlaisilla mataloilta paareilla valkoiseen lakanaan kääritty ruumis.
»Jätä minut yksin», sanoi hän päätään kääntämättä ja nosti senjälkeen lakanaa. Hänen isänsä kangistunut, pörröinen pää tuijotti häntä vastaan. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa—otsa oli kulmakarvojen välistä vetääntynyt uhkaaviin ryppyihin. Poskien kuopissa oli vielä edelleen mustia karvapensaita, vaikka parta muuten oli jo harmaantunut. Lyhyt, paksu nenä oli ohentunut, ja ympäri suuta, joka vielä kuolleenakin oli lujasti kiinni puristunut, oli tuskallisen uhkan piirre, joka tuli sitä elävämmäksi, mitä kauemmin hän sitä katsoi, ja näytti lopulta aivan värähtelevän.
Boleslav pani kätensä ristiin ja luki Isämeidän. Hänen kyynelensä putoilivat suurina pisaroina kuolleen vahakasvoille.
»Sinun syyllisyytesi olkoon myös minun», jupisi hän. »Jollen minä sinua puolusta, ei sitä totisesti tee kukaan maailmassa.»
Sitten levitti hän jälleen lakanan yli ruumiin, jonka ympärillä kärpäset jo olivat alkaneet surista.
Käännyttyään näki hän tytön mustan pään painautuneena kuolleen jalkoja vasten, jolloin hänen niskansa terävästi erottui ympäröivästä varjosta.
»Mitä täällä teet?» tiuskaisi hän hänelle.
Tyttö säpsähti ja kyyristyen kokoon nosti vasenta olkapäätään ikäänkuin tahtoisi, että uhkaava isku kohdistuisi siihen.—Hänen silmänsä tuijottivat tulisina hiustiheikön alta.
»Minua ei ole vielä kukaan ajanut pois hänen luotaan», sanoi hän.