»Minä ajan sinut pois.»
Silloin tyttö nousi äänetönnä ja poistui.
Boleslav tempasi auki ikkunan, sillä hän tunsi muuten tukehtuvansa. Sitten hän silmäili ympäri huonetta.—Se oli ahdas ja jokseenkin viheliäinen—ahdettu täpötäyteen mitä erilaisimpia kaluja, jotka nähtävästi olivat tulipalosta pelastettuja.—Kultajalkainen pöytä hoippuvan koppatuolin rinnalla, talonpoikainen telttasänky muhkeain marmorikonsolien rinnalla—puoleksi pirstautunut venetsialainen peili punatulkun puuhakin rinnalla. Mutta ennen kaikkea pisti hänen silmiinsä kuva—tuo viehättävä kuva kauniista puolalaisesta naisesta, joka oli ollut hänen isoäitinsä ja josta koko turmelus oli johtunut.
Hänen ylpeät mustat silmänsä tähystivät yhä käskevinä etäisyyteen, ja notkea ratsupiiska valkoisessa, kaidassa kädessä sanoi yhä vielä: Maahan polvillesi, orja.
Ainoastaan piiskanvarren timantti, joka ennen oli välkkynyt kuin tähti, näkyi joutuneen kadoksiin. Sen kohdalta oli väri hankaantunut pois ja harmaa liinakangas oli paljastunut näkyviin. Myöskin taiteellisilla leikkauksilla koristeltu kehys, joka esitti kullattua ruusukiehkuraa, oli murentunut ja ruhjoutunut. Kukkien keskeltä pilkistivät esiin puunsyyt, joita oli maalata tuhrittu oranssinkeltaisella värillä.
»Nähtävästi on hän juuri tuon ensiksi pelastanut tulipalosta», ajatteli Boleslav, ja ellei isän ruumis olisi ollut ikäänkuin kieltämässä, olisi hän heti kohta temmannut kuvan seinältä ja tallannut sen rikki.
Eräässä nurkassa seisoi asekaappi, jossa oli kokoelma uusia ja kallisarvoisia ampuma-aseita. Pistooleja ja kaikenlaatuisia käyriä miekkoja riippui niiden välissä.
Kaapin yläpuolelle oli ripustettu linnasaaren asemakartta, johon oli merkitty ne paikat, missä jalka-ansat, miinat ja muut räjähdyslaitteet odottivat tungettelijaa. Ylimalkaisen arvioimisen mukaan oli niitä kaikkia yli sadan.
Boleslavia värisytti. Eikö hänelle, tuolle onnettomalle, riittänyt rangaistukseksi tämä elämä, jota hänen oli viimeisinä vuosinaan täytynyt viettää? Eikö hän ollut majaillut kehnommin kuin vainottu metsäeläin murhakalujensa keskellä, jotka uhkasivat häntä itseään joka askeleella? Jos hän niistä ainoankin unhotti, oli hän surman oma.—
Kun Boleslav astui ovesta ulos, oli hän vähällä kompastua Reginaan, joka kyyrötti kynnyksellä.