Tosiaan, isän saattaminen viimeiseen lepoon ei ollut leikin asia. Että hänelle täytyi hankkia kunniallinen hautaus kuten jokaiselle kristitylle ihmiselle ja ettei hänen paikkansa Schrandenin perhehaudassa saanut jäädä tyhjäksi, se oli Boleslavin mielestä lapsen järkähtämätön velvollisuus isäänsä kohtaan.—Ja vaikkapa hän itse samalla joutuisikin perikatoon!— —Mutta olihan Preussissa sitäpaitsi esivalta, ja herra von Schön, joka sitäpaitsi oli hänen äitinsä sukulainenkin, hallitsi ankarasti.
Kun hän kääntyi lähteäkseen, johtui hänen mieleensä, ettei hän voinut astua sataa askelta omalla kotikonnullaan joutumatta sata kertaa hengenvaaraan.
Ilman tätä naista, jota hän inhosi, oli hän avuton kuin lapsi.
»Vie minut nostosillalle», sanoi hän, »ja ennen palaamistasi raivaa satimet pois tieltä.»
»Kyllä, herra.»
Mutta tyttö seisoi kuin puutuneena paikoillaan.
»Mitä odotat?»
»Antakaa anteeksi—mutta herra kai on ollut taipaleella koko yön, ja siksi luulen— —»
»No, mitä sitten?»
»Herra tietenkin on väsynyt ja nälissään.—»