Tyttö kääntyi vaieten oveen, jonka edessä seisoi, ja palasi muutamain sekuntien jälkeen takaisin verhoutuneena punakirjaiseen saaliin, jonka hän oli käärinyt ristiin rinnalleen ja kiinnittänyt solmuun selkänsä taakse. Nyt, kun hän oli huomannut herättävänsä pahennusta, näytti hän häpeävän yksin paljaita käsivarsiaankin, joita ei keinolla millään käynyt peittäminen. Hän piti niitä ristissä selkänsä takana ja ryömi eteisen pimeimpään nurkkaan.
»Onko sinua siis kielletty armollista herraa hautaamasta?» tutkisteli Boleslav edelleen.
»Ei, kukaan ei ole virkkanut mitään», vastasi tyttö. »Mutta enhän ole kysynytkään keltään.»
»Miksi et?»
»Koska kivet sinkoilivat heti ympärilleni. Ja silloin ajattelin: Kukapa häntä tulisi noutamaan, kaiva sinä hänet vain itse maahan.»
»Sinä yksin?»
»Kun kerran olen hänet yksin kantanut Kissanportaalta kotiin, voin hänet haudatakin»——
»Mihin sitten—kirkkomaahanko?»
»Kirkkomaahan! Hahaha—sepä olisi kaunista! Kylän läpi en elävänä pääsisi hänen kanssaan. Mutta linnan edustalle—puutarhaan. Olin parhaillaan hautaa kaivamassa, kun herra saapui—kaunis hauta—syvä hauta—siellä lepää yhtä mukavasti kuin kivisessä hautaholvissakin, herra.»
Boleslavin huulilla pyöri kiittävä sana... Tuo koiran uskollisuus, joka kysymättä, vitkastelematta oli riemuiten astunut tuhatta kuolemaa vastaan, ansaitsi kyllä palkinnon. Hyvä, niinpä olikin hän sen maksava kilisevällä kullalla. Sitä hän kaiketi mieluummin halusikin, tuo kurja olento. Boleslav päätti kohta saatettuansa isänsä viimeiseen lepoon sanoa hänelle jäähyväiset—niin kauaksi hän saattoi jäädä paikoilleen.