»Olen», vastasi Regina. »Eikö minun olisi pitänyt?»—
»No, entä sitten?»
»Ja sitten otin soikon ja menin pappilaan.—Kirkkoherra sanoi, etten saanut hänen puhdasta taloaan saastuttaa—ja sitten menin ravintolan isäntä Merckelin luo, hänhän on kylänvouti, kuten herra tietää, ja siellä näkivät minut sotamiehet—»
»Mitkä sotamiehet?»
»Ne, jotka ovat sodasta palanneet.»
»Niin—jatka vain.»
»Ja he huusivat: lyökää hänet kuoliaaksi—lyökää hänet kuoliaaksi—no, ja paikalla oli metsästys vauhdissa, ja isäni—hänkin huusi, mutta hän oli jälleen humalassa, sillä äijä juo ihan hirveästi—ja kivet lentelivät vain ympäri noin ja noin—ja sitten tulivat akat ja lapset ja pitelivät minua kiinni, jotta sotamiehet voivat minua pieksää,—mutta minä kouristin soikkoa molemmin käsin ja paukuttelin heitä päihin —noin ja taas noin—» Hän ojensi molemmat jäntevät käsivartensa pystyyn päänsä ylitse ja huiskautti ne sitten alas kuin kurikat.—Kuten antiikkinen pronssipatsas seisoi tuo ihana, kookas naisolento, joka kaiken tämän kurjuuden keskellä oli kehkeytynyt niin kukoistavaan uhkeuteen.—Siinäkin ujostelemattomuudessa, jolla hän antoi alastomuutensa alttiiksi toisen katseelle, oli jotakin antiikkista suloutta.—Tosin tuo hänen esiintymisensä tuskin oli muuta kuin ilotytön julkeutta, naisen, joka jo aikoja sitten oli vieraantunut kaikesta häveliäisyydestä.
»On kai sinulla jokin huivi edes», sanoi Boleslav kääntyen poispäin.
»On, huivi minulla on, villainen.»
»Kääri se sitten ympärillesi.»