Ainoastaan yksi heistä, hän, joka istui talon ainoalla päällystetyllä tuolilla, likaisenharmaalla ja moneen kertaan korjatulla ja paikatulla kuvatuksella, ja jolla yksinään oli pullo punaista viiniä edessään, kuului silminnähtävästi toiseen elämänpiiriin.
Hänellä oli kalpeat hieman keltaiselle vivahtavat kasvot, hienot, pehmeähköt piirteet, ruskeat, synkät silmät ja pitkät, mustat silmäripset, jotka alas vaipuessaan loivat pitkän varjon kaidoille poskille. Vaikkakin hän näköjään oli nuorin heistä kaikista—hän tuskin saattoi olla yli kahdenkolmatta—näytti hän mieheltä, jonka elämänhalu on mennyt. Uhmaava tarmo hallitsi hänen rypyttömällä otsallaan, ja sinisissä silmissä piili jotakin vanhan surun tapaista.
Hänellä oli yllään harmaa takki, joka näytti hartioista liian ahtaalta, ja sen alla siniruutuinen villapaita, jossa oli rikkinäiset poimut ja helmiäisnappirivi. Sotilaallista hänen puvussaan oli ainoastaan nostoväen ristillä varustettu kenttälakki, jonka hän oli työntänyt takaraivolleen, nähtävästi sentähden, että kova nahkalippu painoi tuskin umpeenmennyttä arpea, joka hehkuvana juovana kulki tummien kiharain alta suoraan poikki korkean otsan.
Kaikkien silmät olivat häneen suunnatut.—Jokainen näkyi ilmeisesti panevan enimmän painoa hänen ajatukseensa, tarkotti ennen kaikkea sanansa hänen kuultavakseen.
Hänen rinnallaan istui voimakas, häntä hieman vanhempi nuorimies, joka lakkaamatta tarkasteli häntä hellävaroisella huolellisuudella—epäilemättä talon isäntä. Oikealla ohimollaan oli hänellä valkoinen laastarilappu. Nauravina ja rohkeina pilkistivät punakat, pyöreät kasvot vaalean hiusmetsän alta, joka pörröisine kiharoineen ympäröi kaulan ja niskan kauttaaltaan.
»Mutta ethän juo mitään, luutnantti!» kehotteli hän häntä työntäen pullon lähemmäksi hänen eteensä. »Et ole tottunut olueemme, vielä vähemmän viinaamme—et sentähden tarvitse laisinkaan kainostella juodessasi tätä punaista ainetta, joka minulta muuten voidaan varastaa.—Rikkaita emme ole, sen tiedät, mutta niin paljo meillä sentään on, että jos tahdot jäädä luoksemme, on eliniäksesi sinua varten tuollainen pullo päivässä. Eikö totta, pojat?»
Riemuiten ilmaisivat toiset hyväksymisensä ja tunkeutuivat luo, kilistääkseen haarikoineen ja ryyppylaseineen hänen särkymäisillään olevaan viinilasiinsa.
Kiitollisen ilon loiste vilahti hänen kalpeilla, synkillä kasvoillaan.
»Tiesin kyllä», sanoi hän, »että teidän luotanne löytäisin kodin—muuten en olisi palannutkaan.»
»Yhä parempaa!» huusi isäntä. »Sitäkö varten vannoimme veriveljeyttä ensimäisen taistelun edellä—silloin kirkossa—tuossa kirotussa pesässä—jonka nimeä en kuunaan saa säilymään muistossani?»— —