»Pesä on Dannigkow nimeltään», vastasi nuori vieras, jota puhuteltiin luutnantiksi.
»Muistatko sen vielä niin hyvin?» jatkoi isäntä. »Ja olisitko voinut ajatellakaan hiipiä ohitsemme?—Sitäkö varten valitsimme sinut johtajaksemme ja umpimähkään ajaa karauttelimme perästäsi tulisimpiin otteluihin?—Veri ja kuolema liittää yhteen, Baumgart. Anna sentähden palttua maailmalle ja jää luoksemme.»
»Älä lörpöttele loruja, veli hyvä», vastasi luutnantti ja puhalsi mietteissään viinin purppuraiseen peilipintaan.
Mutta toinen ei ottanut peräytyäkseen.
»Saat olla varma», jatkoi hän, »ettemme tule sinua koskaan uteliailla kysymyksillä ahdistelemaan. Olemmehan aina tottuneet pitämään sinua salaperäisenä otuksena. Kun lepäsimme leirinuotiolla kertoellen kodista ja konnuista, isästä ja äidistä, juomingeista ja lemmenseikkailuista, nipistit sinä suusi suppuun, aivan kuten teet nytkin. Mutta jos joku rohkaisi mieltänsä ja kysyi sinulta, mistä olet ja mitä muuten olet puuhaillut, silloin sinä nousit ja menit matkoihisi. Niin totuimme olemaan kyselemättä ja tuumailimme: Hän on mahtanut syödä liiaksi jotakin, joka on hänet saanut eliniakseen kärtyisälle tuulelle... Muuten, mitä se meihin kuuluu? Hyvä toveri olit, sen todistuksen annamme sinulle—ja enemmänkin, olit kunnollisin, urhoollisin ja ... no, suoraan sanoen, jos olisit jotakin meistä käskenyt: mene, katkaise oikea kätesi minun tähteni—totisesti olisi hän sen tehnyt mukisematta.—Enkö puhu totta, pojat?»
Hyväksymisen huuto kulki ympäri pöytäseuran.
»Lakatkaa vihdoinkin», sanoi nuori luutnantti, torjuen riemuitsevia loitommalle. »Ylistättehän minut aivan maan alle.»—
»Huonot viestit tulevat perästä!» jatkoi isäntä. »Olemme olleet sinuun aikalailla tyytymättömiäkin. Muistat kai vielä, mistä se johtui. Se tapahtui aselevon aikana, kohta yhdyttyämme hurjan Platenin johtamiin liettualaisiin ja Bülowin joukkoon. Silloin eräänä iltana kierroksesi tehtyäsi selitit meille: Pojat, minun täytyy jättää teidät—älkää kysykö, miksi.—Mutta uskokaa minua, en voi muuta—nostoväki kaipaa upseereja. Ei ole mikään kunnia siirtyä vapaaehtoisten jääkärien joukosta nostoväkeen, mutta minä menen nostoväkeen.— Niinhän haastoit, Baumgart?»
Nuori luutnantti nyökkäsi, ja hänen huulillaan väreili kuohahtavan katkeruuden ilme.
»Näimme, kuinka sinulle samalla kihosivat vedet silmiin, muuten olisi varmaan yksi tai toinen kysynyt: Tämäkö on kiitos sinulle osottamastamme luottamuksesta, että jätät meidät nyt, juuri nyt, kun meidän olisi platenilaisille näytettävä, kuinka ranskalaisia oikein metsästetään?—Ja sentähden päästimme sinut menemään vastustelematta, vaikkakin sydämemme vuosivat verta.—Kukaan ei ole myöhemmin kuullut sinusta hiiskahdustakaan, kuinka ahkerasti tiedustelimmekin; mutta sen voimme vakuuttaa, että kuukausimäärin juttelimme joka ilta sinusta ja vaivasimme päitämme tuumiessamme, mikä se sinut oikein veti pois meidän luotamme ja mikä oikeastaan olit miehiäsi ja muuta sellaista, niin että myöhemmin joukkoomme liittyneet, jotka eivät olleet sinua tunteneet, arvelivat, että heistä oli ikävystyttävää ikuinen puhe sinusta ja että meidän olisi ollut paras sinun kanssasi lyöttäytyä nostoväen likakinttujen laumaan. Näetkös, niin olimme sinuun kiintyneet, ja sentään tahdot sinä jo parin päivän perästä kääntää meille selkäsi! Marnevirralta kauas Weikselin taakse on pitkä matka, kun sen tekee yksin ja jalkaisin, ja haavasikin yhä vielä äkäilevät. Levähdä siis ja kerro, haastele meille, kuinka elämäsi harmaapartojen parissa meni mukiin ja kuinka jouduit vankeuteen—sillä että sinä todellakin olet joutunut vangiksi, senhän on täytynyt olla aivan eriskummallinen sattuma!»