Hän silmäili lapsellisella ylpeydellä teräksiseen ristiin, joka välkkyi hänen takkinsa rintapielessä. Hän oli sen saanut palkinnoksi siitä, että oli kerran, suostumatta tarjottuun armahdukseen, huimapäisesti tapellen murtautunut vapaaksi ranskalaisen husaarijoukon keskeltä.
Nuoren nostoväen luutnantin rinnassa ei ollut mitään koristeita. Kun sotaretken lopussa suuri koristevirta valui voitokkaiden soturien ylitse, oli hän luultavasti silloin jo ollut vankina.
Kiusallinen syrjäytyksen, kenties häpeänkin tunne näytti heräävän hänen mielessään. Hän painoi nostoväen lakin takaisin otsalleen ja sysäten tuoliaan voimakkaalla tempauksella taaksepäin, ikäänkuin ei olisi kauempaa sietänyt koko kapinetta, sanoi hän:
»Kiitän teitä hyvistä tarkotuksistanne, mutta minun täytyy mennä Königsbergiin ilmottautumaan päällystölleni.»
»Silloin saat kauan etsiä», vastasi eräs kiharatukkainen, ruskeasilmäinen veitikka, joka kantoi oikeaa käsivarttaan mustassa siteessä. »Etkö todellakaan tiedä, että nostoväki päästettiin kotiin kohta palattuaan?»
»Itse esikuntakin tullee hajaantumaan», lisäsi toinen.
»Silloin täytyy minun koettaa onneani päämajassa», vastasi luutnantti Baumgart. »Minulla on enemmän kuin muilla syytä huolehtia, että eropaperini ovat kunnossa. Uskokaa pois! Kukaan ei saa päästä minusta sanomaan, että olen salaa hiipinyt armeijasta. Siis lyhyesti: onkohan mahdollista huomenna saada kyytiä Königsbergiin?»
Nousi oikea tyytymättömyyden myrsky. Käytiin hänen kimppuunsa, tartuttiin hänen käsiinsä, kierryttiin piiriin hänen ympärilleen, ikäänkuin olisi kysymyksessä estää hänet tuossa tuokiossa pakenemasta.
»Jää ainakin niin kauaksi, ettei raukea tyhjiin juhla, jonka tahdomme viettää kunniaksesi», sanoi Karl Engelbert, nuori isäntä, saatuaan melulta äänensä kuuluviin.
Baumgart syöksähti nopealla ponnahduksella hänen istuintaan kohden.