»Minun kunniakseni?... Oletteko tulleet hulluiksi!»
»Mikään puolustus ei enään auta!» vastasi toinen. »Asia on jo aikoja sitten pohdittu. Kolme päivää takaperin, kohta tänne pistäydyttyäsi, lähetin Johann Radtken taipaleelle, mukanaan luettelo kaikista vapaaehtoisista jääkäreistä, jotka piirissä ovat kotosalla, sillä meillä on väkeä kuudesta tai kahdeksasta rykmentistä—ennen kaikkea oli hänen tietysti mentävä Schrandeniin, jossa Merckel asuu—hänhän oli ensin Platenin joukossa, mutta sitten meni hänkin nostoväkeen. Mutta hänen siirtymisessään oli järkeä, sillä vasta siellä hänelle vakuutettiin luutnantin oikeudet.»
Baumgart oli nimeä mainittaessa ilmeisesti säpsähtänyt, mutta pian hän malttoi mielensä, ja puoleksi eteenpäin kumartuneena ja tarttuen kovalla kourauksella istuimensa puisevaan selkänojaan, kuunteli hän vaieten, mitä hyvää tarkottava ystävä tiesi kertoa tulevista kunniapidoista... Hän ei vastustellut enempää, kenties siksi, että avoin vastarinta näytti hänestä hyödyttömältä, mutta hänen levottomissa syrjäsilmäyksissään piili jotakin pakoaikeihin vivahtavaa.
Ystävyksille, joiden kuohuva veri ei kotioloissa vieläkään ottanut rauhottuakseen, oli tervetullut jokainen aihe, joka heidät, vaikkapa vain muutamaksi hetkeksi, kohotti yli arkipäiväisen yksitoikkoisuuden, mihin he olivat menehtymäisillään. He puhuivat hyvin tärkeän näköisinä luottamusmiehensä palaamisesta, sillä hän oli odotettavissa jo aamupäivällä viiden peninkulman päässä sijaitsevasta Schrandenista.
»Olenpa utelias tietämään», sanoi Peter Negenthin, mies, jolla oli musta side, »mihin schrandenilaiset ovat koreaan kartanonherraansa nähden ryhtyneet.»
Luutnantti Baumgart heristi korviaan.
»Punaisen kukon ovat he jo aikoja sitte panneet hänen katolleen istumaan», puuttui toinen puheeseen. »Viitisen vuotta on hän jo huuhkajan tavoin pesinyt paloraunioiden keskellä.»
»Miksei hän sitten rakenna linnaansa uudestaan?» kysyi kolmas.
»Miksikö? Siksi, että talonpojat ja muu kylänväki pieksävät pahanpäiväiseksi jokaisen, joka menee hänelle työhön. Kerran hän oli pestannut päivätyöläisiä Masurenista asti ajatellen, että ne kyllä pysyvät hänellä, kun eivät ymmärrä saksaa. Sitten syntyi kylän kapakassa aika tappelu—ja ykskaks ajettiin puolalaiset matkoihinsa. Sen koommin ei hän enää ole yrittänytkään ruveta maitaan viljelemään.»
»Millä hän sitten elää?»