»Mitäs se meitä liikuttaa?... Kuolkoon nälkään!»
Keskelle pahansuopaa naurua, jonka tämä julmanlainen toivomus herätti maanpoikain keskuudessa, astui, nopeasta ratsastuksesta höyryävänä ja hikisenä, palannut lähettiläs, lyhyt, pienenläntä nuorukainen, jonka vaaleat, suorat hiussuortuvat valuivat kellertävinä ja kiiltävinä kuin uusi olkikatto lihavahkoille kasvoille, jotka päivä oli paahtanut punaisiksi kuin keitetyt kravut.
Ennenkuin hän alkoi puhua, tarttui hän suureen kivikannuun, joka seisoi keskellä pöytää, ja pitäen molemmin kourin sen pulleasta vatsasta, imeytyi hän kannun reunaan kiinni, kunnes se vihdoin naurunhohotusten kaikuessa temmattiin hänen huuliltaan.
Kaikin tavoin ilvehtien ja irmastellen kertoi hän matkastaan.
Suuri juhla oli kyllä alusta alkaen varma.—Kaikkien piiriläisten jalkapohjia kutkutti tanssinhalu, kaikki halusivat juominkeja ja ilotulituksia ja olivat valmiit, jos niin tarvittiin, kelpo selkäsaunaankin juhliakseen Saksan yhtenäisyyden kunniaksi. Ainoastaan paikasta, jossa tämän kaiken piti tapahtua, oli vielä vallinnut erimielisyys.—Ennen kaikkea halusivat schrandenilaiset, luutnantti Merckel etunenässä, että kekkerit olivat vietettävät heidän luonansa.
»Miksi niin? Pojat, ne vasta ovat joukkiota—nämä samaiset schrandenilaiset. Riemusta aivan poissa nahkoistaan—juovat ja hurjistelevat päivät päästään. Aina tallukat taivasta kohden!—Miksi niin? Siksi, että he ovat vannoneet kostoa paroonilleen, isänmaan kavaltajalle, joka heidät on häväissyt ilmoiseksi iäkseen. Tiedättekös, mitä he ovat veisanneet kirkossaan virrennuotilla jo seitsemisen vuotta:
Herramme Schrandenista, jonka tähden
hävetä saamme kaiken kansan nähden
ja käydä mieron pilkkana,—
lyö rutolla, o Jumala!
Näin veisaavat ne siellä joka pyhä, ja nyt, kun heidän rukouksensa on jo puoleksi kuultu, ovat ne vannoneet jättävänsä hänet kirkkoaidan taakse maatumaan.»
Kiihkeitä kysymyksiä satoi hänelle kaikilta tahoilta. »Onko se kuollut, koira?—Onko piru hänet vihdoinkin perinyt?»
Melun keskeltä kuului räsähtävä, rauskahtava ääni. Nuoren Baumgartin käsi oli niin kovasti kouristanut nojatuolin selustaa, että hauras puu oli katkennut keskeltä poikki. Hän itse istui kalpeana ja liikkumatonna ja tuijotti puhujaan silmät selällään, huomaamatta lainkaan vahinkoa, jonka oli tehnyt talon vanhalle perinnölle.