»Schrandenilaiset, rakas herra parooni, ovat nimittäin hirveitä ihmisiä. Sanoin sen aina jo rakkaalle vaimovainajalleni—tunsittehan hänet, herra parooni! Niin, niin—kuinka usein hän ottikaan pienen junkkarin käsivarrelleen eikä ajatellut, että kerran tuollaisen kiitoksen— —»
»Asiaan!»
»Marianne, sanoin usein, nämä schrandenilaiset ovat vielä minun surmani, sillä mitä he saavat päähänsä— —kerran he saivat päähänsä, etteivät juo minun katajanmarjaviinaani. Hyvää, kirkasta, puhdasta katajaistani, herra parooni! Nyt ovat he saaneet päähänsä, etteivät salli armollista herraa haudata, ja—kunniani kautta!—ei Jumala eikä perkele voi heitä siihen pakottaa.—Ettekä tekään, herra parooni. Miksi niin?—Ruumisvaunut ovat ammattikunnan omat—ja se ei anna niitä;—hevosiakaan ei teille anna kukaan ... ruumiinkantajia, o hyvä Jumala ... kiertäkääpäs kerran ympäri kylää ... kiertäkää ja kuulustelkaa, kuka tahtoo ottaa herra paroonin hartioilleen ... jos jonkun satutte löytämään, niin neljännestunnin kuluttua ovat he hänet pieksäneet raajarikoksi—sillä nämä schrandenilaiset...! No, ja kirkkoherra.—hänellähän on suurin sananvalta—mutta menkäähän kirkkoherran luo—sielläpähän saatte kuulla, mitä hän arvelee. Kellonsoitosta ja siunauksesta ei puhettakaan ... niin, edes ruumiskirstuakaan ette saa teetetyksi.»
»Tahtoisinpa sen nähdä», sanoi Boleslav hampaitaan kiristäen, sillä hän tunsi uhmansa paisuvan sitä suuremmaksi, mitä selvemmin hän näki tämän pahuuden ja ilkeyden verkon.
»Niinkö, tahdotteko sen nähdä?» huusi vanha Merckel huonosti salatulla voitonriemulla; »Teidän tahtonne on tapahtuva, herra parooni.»
Hän avasi oven tarjoiluhuoneeseen, josta kuului monien ihmisäänten sekava möly. Sinne näytti tällä välin puolet kylää kokoontuneen.
»Hackelberg tulkoon tänne!» huusi hän sinne ovenraosta ja tempasi kiireisesti oven kiinni, sillä sen reunaan oli tarttunut useita sormia ilmeisesti aikoen temmata sen seposelälleen.
»Jollei hän enää ole eiliseltään humalassa, sanoo hän pian teille alamaisen ajatuksensa vasten kasvojanne.»
Hänen silmistään säkenöi peittelemätön vahingonilo, sitten vetääntyivät hänen kasvonsa jälleen surumielisen hyvinvoipaan, patriarkalliseen hymyyn.
»Olette torjuneet ystävyyteni luotanne, nuori mies», alotti hän meren kultasydäntä nypelöiden. »Olette solvannut ja loukannut harmaita hapsiani—hyvä—en teille siitä vihottele. Ette olisi sitä tehnyt, jos olisitte tiennyt, kuka se oman henkensä uhalla, schrandenilaisten selän takana—sillä jos he olisivat sen nähneet, olisivat he minut kuristaneet kuoliaaksi—pelasti autuaan paroonivainajan nälkään nääntymästä—kysykää vain neidiltä!— —»